Onhan niitä Suomessa neitosia ja rouvia
jotka mielellään tahtovat puhua suomea
ja pitävät kunnianasiana puhua sitä kieltä.
Monelle on kuitenkin huonosti hoidettu
kirjallisuus lahjoittanut kaikenlaisia virheitä.
Välistä käytetään epäsuomalaisia lauseparsia,
toisinaan taas viljellään liiallisesti ja turhaan
kaikennäköisiä ulkomaisia sanoja, toisin
vuoroin taas äännetään sanoja aivan väärin.
Mitä puheesta tulee ajatella, ajattelusta puhua?
Katsoipa sanoja läheltä tai kaukaa, vastaus
näyttäisi olevan joka kerta samankaltainen:
sana itsessään on pelkkä äänteiden yhdistelmä
jonka merkitys on joka kerta tarkistettava
erikseen kirjasta tai joltakulta toiselta. Sana
muistaa ainoastaan ja vain itsensä, ei muuta.
Elämässä on hetkiä jolloin sen tietäminen
että on mahdollista ajatella toisin kuin ajattelee
ja nähdä toisin kuin näkee, on välttämätöntä
katsomisen ja totta kai ajattelun jatkamiseksi.
Siispä ymmärryksen väyläksi otetaan outous
ja ihmettely sekä niiden pohjalta nousevat
kysymykset, ja vastauksia etsitään sen kautta
mikä tuntuu vieraalta ja mitä ei ymmärretä.
Siksi kirjoituksen huojuva, rajoja käyvä tyyli:
teksti ottaa koko ajan etäisyyttä, varmistaa
selustansa, törmää siihen mitä ei halua sanoa,
kaivaa kuoppia merkitäkseen oman tiensä.
Se ilmoittaa mahdollisesta sekaannuksesta
ja sanoo etukäteen, en ole tätä enkä tuota.
Eikä varsinkaan ole tarkoitus sanoa että
aivan kaikki joka puolella ovat erehtyneet.
Kysyä sopii, ja kysyä pitääkin, enkö siis
ole varma siitä mitä kirjoittaessani sanon.
Olisinko ryhtynyt tähän vapisevin käsin
ellen valmistelisi labyrinttia johon voin
uskaltautua ja johon voin siirtää puheeni,
avata sille maanalaisia käytäviä, viedä sen
loitolle itsestään, löytää ulkonemia jotka
rajoittavat ja vääristävät sen taipaletta?
Ulkona, ikkunassa, puut ja talot pysyvät
ja autot ja ihmiset vaihtuvat ja liikkuvat.
Jos taas luon katseeni sisäänpäin, itseeni,
siellä on vain sanoja, eli ei yhtään mitään.
Kuten käytäntö vallankin nopeasti opettaa
on olemassa kirjoituksen tapoja joita on
hankala käyttää ja jotka eivät tuosta vain
sovellu valmistamaan pitkiä tekstejä.
Ne ovat verrattomia välineitä muistosanojen
ja muiden lyhyiden tekstien tuottamiseksi,
mikä näyttääkin olleen niiden perimmäinen
tehtävä ja pätevä syy niiden kehittämiseen.
Yksivärinen, tasaiseksi maalattu taso ei
näyttäisi edellyttävän sen kummempia
taiteellisia taitoja tai syvällistä näkemystä.
Kuka tahansa voi tarttua maalausrullaan
tai leikellä sanomalehdestä tekstinpalasia
ja tuottaa teoksen olematta oikea taiteilija.
Sen kehityksen päässä on kirkasvärinen,
nuorekas ja aikaamme heijastava pop-taide.