Talvinen tarina

Mikä on tuo taivoamme tummaa seilaava puolikuu,
jota yksinään tuijottaissa sepitämme ummet lammet
kaiken maailman asioista, siis mahdottoman paljon?
Ei ymmärrä, ei tajua, tuota luojan luomaa kummaa.

Ja jos onkin kosmos kylmä, kova ja kaunis kuin synti,
on se myös käsi itse kunkin syömmellä ainut paikka,
jossa saatamme sattua istumaan pöytäimme ääreen
simmut toista tapittain, napit suloisesti kohdakkain.

Siinä sitten lempemme summaa kimpan emmimme
ja yömme määrämittaan korjattua mannaa syömme
kuin emme paremmasta olisi näemmä kuulleetkaan.

Ihmeellistä hommaa, mokoma ihmisten sommittelu,
katsomalla naista lienee tämänkin meemin nyysinyt.
Kuuta kuuleminen, hyvää läppää. Saanko mennä jo?