Kaupunkien äiti — matka mest

Mondon julkaisema ja Antti Helinin kirjoittama Prahan matkaopas alkaa historiakatsauksella:

N. 400 eKr. Kelttiläisheimo boioomit saapuu nykyiselle Böömin alueelle, ja roomalaiset alkavat kutsua seutua heidän mukaansa Bohemiaksi. Paljon myöhemmin, kun mustalaiset vaeltavat länteen, heitä aletaan kutsua Ranskassa nimeltä le bohème, saapuivathan he "Bohemiasta". 1900-luvun vaihteessa nimitystä alettiin käyttää myös taiteilijoista ja radikaaleista — he kun tuntuivat elävän yhtä epäsovinnaisesti, eli boheemisti, kuin mustalaiset.

Kirjailijoiden Prahaa kuvatessaan tekijä siteeraa runoilija Jaroslav Seifertia:

Kun tavallinen ihminen vaikenee, se voi olla taktinen veto. Kun kirjailija vaikenee, hän valehtelee.

Kuohuttava ajatus

George Antheil etsimässä pääsyä Sylvia Beachin
kirjakauppaan 20-luvun Pariisissa.

Päivän avantgardeannos tulee Alex Rossin vihjeestä. Kyseessä on katkelma Marcel L'Herbierin elokuvasta L'Inhumaine vuodelta 1924. Elokuvan päähenkilö on säveltäjä, joka tekee faustisen sopimuksen saavuttaakseen erään oopperalaulajan suosion. Osa elokuvan materiaalista on kuvattu aidossa tilanteessa, kun amerikkalainen säveltäjä George Antheil debytoi Pariisissa 1923. Kuten katkelmasta näkyy, Antheilin musiikki sai yleisön kiihdyksiin ja tapauksesta kehittyi varsinainen mekkala. Konsertin historiallisuudesta kertoo, että Théâtre des Champs-Elyséesin katsomossa istuivat mm. Ezra Pound, James Joyce, Picasso, Stravinsky, Satie, Cocteau, Man Ray, Diaghilev, Miró, Marcel Duchamp, Ford Maddox Ford ja Princesse de Polignac. Tällaisen valiojoukon läsnäolo vihajaa myös siihen suuntaan, että hämminki on ollut jos ei tahallista niin ainakin aavistettavissa.

Mitä tästä opimme? Musiikki on kuohuttava ajatus. Siispä tervetuloa Musiikkitalo!

Aika kronikka

Kauan odottamani kirjapaketti saapui eilen. Ensimmäisen neljänneksen perusteella Bob Dylanin muistelmateos Chronicles täyttää ja jopa ylittää odotukset. Kirja on kerta kaikkiaan viehättävä, täynnä ihmeitä.

Luemme siksi että meidät lyötäisiin ällikällä, että saisimme tietää jotain minkä olemassaolosta meillä on ollut korkeintaan pieni aavistus.

Musiikkinsa lisäksi Dylan ei ole antanut itsestään juuri mitään yli neljäänkymmeneen vuoteen. Muutama obskuuri haastattelulausunto ja kolme sanaa biisien välissä per keikka. Kaikki tieto hänestä on ollut ns. dylanologien ja muutaman elämäkerturin varassa. Nyt tuo kaikki paljastuu hölmöksi ja joutaa mennä.

Dylan on niitä valmiiksi kypsiä sieluja, joille ylhäältä tulevalla formaalisella koulutuksella ei ole minkäänlaista käyttöä. Nuorukainen kävelee museon tai kirjaston läpi ja omaksuu saman tien kaiken. Tällaiset poikkeusihmiset saapuvat suureen taiteelliseen keskukseen ja imevät muutamassa kuukaudessa kaikki vaikutteet itseensä. Sen jälkeen he ryhtyvät töihin, eikä kukaan eikä mikään ole enää entisensä.

Kun Dylan kävelyttää lukijansa omalla persoonallisella tyylillään maailmankirjallisuuden ja kulttuurihistorian läpi, ei voi kuin ihmetellä. Tiesimme toki että tällaisia lauluja ei voi kirjoittaa joku täysin illitteraatti tyyppi, mutta hänen näkemyksensä ja tulkintansa ovat syvällisiä, oivaltavia, humoristisia ja usein itseironisia, eivätkä koskaan tylsiä, konformistisia tai tahallisen shokeeraavia.

Kirja vilisee suurenmoisia yksityiskohtia. Kun Dylan vieraili 80-luvulla Moskovassa, hän kävi myös Tolstoin sukutilalla Jasnaja Poljanassa. Kerrottuaan muutamalla rivillä kirjailijakreivin elämästä Dylan kirjoittaa: "Eräänä päivänä ollessaan kahdeksankymmentäkaksivuotias hän jätti perheelleen viestin, jossa hän ilmoitti haluavansa olla yksin. Sen jälkeen hän käveli lumiseen metsään, ja muutamaa päivää myöhemmin hänet löydettiin keuhkokuumeeseen menehtyneenä. Matkaoppaamme antoi minun kokeilla hänen polkupyöräänsä."

Aiheeseen palataan vielä.

p.s. Sitaatin viimeinen lause kuuluu: "A tour guide let me ride his bicycle." Now, whose bike did he ride?

Kolmen blogin häkki

Tyhjä kangas
mahdoton kuvitella,
valkoinen maalaus kenttä
jolla valo liikennöi
yhdessä varjon
ja hiukkasten kanssa.
Mustan näkee
vain tosissaan katsomalla.
Se on jo luonut
silmänsä meihin
kun saamme sen näkyviin.

from Poem in Reverse and Blonde on Blonde

Hyperviitteitä sanakirjaihmisille

Geof Huthin dbqp: visualizing poetics on omistettu visuaaliselle runoudelle ("Because it's beautiful") mutta blogin isäntä on myös intohimoinen sanojen metsästäjä ja määrittelijä. Intermedial Thesaurus ja Essential Vocabulary ovat herkkua kaikille sanoista kiinnostuneille.

Proustin ihme

Ron Silliman kertoo juuri saaneensa luetuksi kolmannen osan Proustin Kadonneesta ajasta. Urakka kesti yksitoista kuukautta. Yksi syy hitauteen on se, että Silliman lukee Proustinsa useampaan kertaan saman tien, palaten takaisin nauttimaan kerronnan käänteistä ja kertojan epäröinneistä miltei joka lauseen kohdalla. Verkkaisuus ei Sillimania haittaa, päinvastoin:

If ever there were a novelist whose work was like watching clouds form & shift & reshape themselves across a nearly windless sky, Marcel’s the guy.

Silliman sanoo pyrkivänsä lukemaan kaiken alkukielellä, koska häntä kiinnostaa tekstissä juuri se mikä käännettäessä tuppaa katoamaan. Proustin tapauksessa hänen on tyytyminen englanninkieliseen käännökseen, mutta toteaa yllättyneensä tuloksen oivallisuudesta. Sillimanin mielestä ansio siitä kuuluu yllättäen tekijälle:

That he can do it in a way that comes through translation is amazing. He makes it feel so very simple. Perhaps it is, but only he seems ever to have figured out that secret.

You, Too, Could Write a Poem (Then, Why Don't You?)

The New York Times on The Best American Poetry 2004, edited by Lyn Hejinian:

Considering that the Best American series is about as mainstream as poetry gets, it's tempting to view Hejinian's editorship as a signal that the guerrilla fighters are now riding into town to become sheriffs.

There are several problems with this picture, though, and the first is one that has long troubled American poets: for the average, engaged reader (the Best American's target audience), even fairly accessible poems can be maddeningly arcane. The second problem, which is related to the first, is that in the poetry world, even the insiders are outsiders. As it happens, poets who could reasonably be called ''experimental'' are currently sitting in Chancellors' seats at the Academy of American Poets, occupying faculty lounges from Buffalo to Berkeley, and of course, editing the Best American Poetry. To the extent there's a Poetry Establishment, these writers have been as much a part of it as anyone else for decades now. »

Oh yeah? Sitting in Chancellors' seats and occupying faculty lounges? Now, where were you, the Paper of Record, during the decades when they weren't? And why can't you say their names?

Symposium

Kivi, Aronpuro, Pellinen, Rekola, Manner, Haavikko, Meri, Ahti, Turkka ja Enqvist juttelivat maailman rakenteesta ja kinusivat toisiltaan valaisevia esimerkkejä. Kun tuli Enqvistin vuoro, hän ei saanut tikkua ristiin.

Aesthetic discoveries are socially different from scientific discoveries, and this difference is political. — Lyn Hejinian »

Saako kirjaston kirjoihin kirjoittaa?

Syyskuussa Anna Amalian kirjastossa riehunut tulipalo tuhosi tärkeän siivun eurooppalaista kulttuuria.

The texts in Weimar were of a special nature in that they had their own history. They were used by Goethe, Schiller and Wieland. They wrote on the book covers, or margins. »

Maailman ääniä

Alex Rossilla on korvat.

Birds are atonal.

Kaikki muu on meteliä. »

Kuunsädemetsien kaunein kukka

Saima Harmaja

Huomaan, että kustantaja on ottanut ties monennenko painoksen Saima Harmajan kootuista. Saima Harmaja! Voiko tuolla nimellä epäonnistua runoilijana. Heikkouttani Harmajaan selittää, että hän oli runoilija, jonka runoja kuulin lapsuudenkodissani. Sarkia ja Harmaja olivat ne kaksi, joiden kootut löytyivät hyllystämme ja joiden runoja äitini osasi pitkät pätkät ulkoa. Harmajan ansiota lienee aavistus siitä, että jokaisessa meissä piilee runoilija, tai ainakin sielukas ihminen. Se mikä silmin näkyy ei ole koskaan kaikki.

On maa
On maa,
johonka unten jäljet katoaa.
Lähemmäs sitä askeleeni vie
jokainen tie.
Min täällä menetin, sen löydän sieltä,
mi täällä soperrusta, selvää kieltä
on maassa, missä harha hajoaa.

On siellä toivo totta, turhaa pelko,
salasta himmeimmästä kirkkain selko,
ja syvin tuska enin lohduttaa.
Kas, kyyneleet
nuo, joihin ovat kummunneet
poveni katkeruus ja raskaat surut,
on vuorilähde, josta voimaa juon.
Jos tuon
ma sinne halvan rakkauden murut,
käsiini jalokiviaarre jää,
mi kimmeltää.

Ja vainajat
säteillen siimeksessä kulkevat
- oi ikävöity, vastassani lienet.
Ma tartun käteen, jok' on kylmennyt,
nään hymyn, jonka laskin hautaan varmaan.
Syliini siellä nostan lapsen armaan,
min kasvot pienet on täällä kielletyt.

On maa,
johonka kaikki polut katoaa.
Ken siellä on, ei katso heijastusta,
mi meitä valaisee, kun tie on musta.
Hän katsoo silmiin itse Olevaa.

On Rauhan maa.
(1936)

Filosofin koiranvirka

Jacques Derrida on ollut mullissa jo toista kuukautta, mutta muistokirjoitukset sen kuin jatkavat ilmestymistään, viimeksi viikon Village Voicessa. Esseen kirjoittaja Leland de la Durantaye luonnehtii opettajaansa kertomalla omasta mielestään kuvaavan joskin luotettavuudeltaan kyseenalaisen anekdootin. Ranskalaisfilosofi on kutsuttu luennoimaan Kansasiin, Ihmemaa Ozin alkusijoille, kun tulee aika esittää kysymyksiä:

An audience member stood up and recounted the scene from The Wizard of Oz in which Dorothy and her friends finally meet the wizard, who is powerful and overwhelming until Toto pulls away the curtain to reveal a very small man. "Professor Derrida, are you like that?" the audience member asked. Derrida paused before replying, "You mean like the dog?"

Every rapper has an entourage...

These days, even the entourages have entourages: Eminem's posse D12 is known to travel with a 40-man posse of its own. »

Meet the Beatles

Amerikkalaiset ja eurooppalaiset kuulivat beatlesinsa hyvin erilaisina: Tampered with though it may be, this is the sound so many of us fell in love with in 1964. »

Uusia ääniä

Smakin koko ajan soiva sinkku Hallanvaara muodostaa harvinaisen poikkeuksen väitteelleni siitä, että suomen kielestä on lähes mahdoton saada irti samanlaisia selkäpiitä hiveleviä tehoja, joita esimerkiksi jazzlaulajat tuottavat. Biisin sanat jäävät hämäriksi, mutta sitäkin vaikuttavampi on sen vokaaliosuus. Tällaista saundia ei ole ennen kuultu. Nyt kun vielä saisi selville, pidänkö biisistä vai en. »

Jumalan suu

Jumalasta esitetään 44 määritelmää, jokaisessa neljä kirjainta, tarkoituksena että silmät uskoisivat suuhun jota korvat eivät voi nähdä.

Dias & Riedweg, Ehkä puhumme samasta, Kiasma 30.10.—16.1.

Kuka pelkää mörköä

Käymälänpitäjä Sven Laakson herjoille ja häväistysjutuille ei aina löydy nimeä, perustetta, jolla niitä voisi paheksua. Ne vaan tunnistaa julmiksi, pöyristyttäviksi viilloiksi. Niin kuin nyt tämäkin kiteytys, jonka totuusarvo on kyseenalainen, siis tosi:

Burroughs, amerikan Uuno Kailas

Näin pannaan Suomen kirjallisuuden historia uusiksi, yhdellä vaarattomalla siirrolla. Eikä klassinen runous ole koskaan enää siivoa ja pölyttynyttä. Nähdä ja elää. Kiitos ja kumarrus.

Dino dikt

Jag har en dino
som har ljusröda rosetter
mellan tänderna.
Den är så galen
i ljusrött
att den nästan spricker
av galenhet.

Josefin, 9 år

Hot rats

Camille Paglia arvioi uuden Zappa-elämäkerran aamun New York Timesissa. Lähtö ainakin on vaativa:

Frank Zappa is one of the most unclassifiable figures in American popular music. A passionate devotee of rhythm and blues, he fused rock with jazz and atonal music. His persona was half angry Beat hipster and half loopy Mad magazine satirist. Barry Miles's new biography, ''Zappa,'' argues that he was a major artist in the line of Courbet and Duchamp.

Kas vain: Her new book, ''Break, Blow, Burn: Camille Paglia Reads Forty-Three of the World's Best Poems,'' will be published in March.

Runon(kin) ytimessä

Uusi Tuli&Savu 3/2004 pyrkii runon ytimeen esittämällä runoilijalle kolme kysymystä. Tässä minun vastaukseni.

1. Mitkä ovat sinulle runon pienimmät ja tärkeimmät tekijät?
Tärkeintä on poljento, runoa kuljettava bassoraita, josta säejako antaa viitteitä, mutta joka paljastuu todella vasta ääneen luettaessa. Kuvio ei ole kiveen hakattu, se sallii ja kannustaa improvisaatioon. Poljento, beat, whatever. Siihen on pakko satsata, koska suomen kieli ei ole, toisin kuin aina väitetään, äännetasolla kovinkaan kaunis ja mahdollisuuksiltaan rikas kieli. Sen muistaa katkerasti aina kun joku Alicia Keyes, Sarah Vaughn tai Gwen Stefani rakastelee äidinkieltään. Suomi on parketille kolahtava rimanpätkä, ei letkeästi putoilevaa Cole Porteria. Poljennon jälkeen melkein kaikki muu onkin sitten uhrattavissa. Runo rakentuu tavunkin palasista, miksei yhdestä sellaisesta, mutta ei pääse hetkeksikään siitä, että sen yksikköjä ovat aina myös jättiläiset rakkaus, kuolema, Johanneksen uni, muuan selkkaus Troijassa.

2. Mikä on mielestäsi runon minimi?
Mikä tahansa kielellinen ilmiö, joka ei tyhjene selittämällä. Fragmentin fragmenttikin käy, tai melkein tunnistamattomaksi haljennut kirjain. Niin pieneen minimiin runokaan ei pääse, etteikö siitä lukeva mieli saisi jotain ällisteltävää irti. Minimi ei voi olla vain yksi asia. Täytyy olla myös jokin toinen, tauko, peili, kitka, referenssi, rakastaja.

3. Millaisin metaforin puhut työstäsi?
Näillä perinteisillä, kankaan kirjonta ja kudonta, leikkely ja liimailu, kamman painaminen saveen, mikä tahansa sellainen materiaaleilla läträily, joka ei edellytä loftia suurempaa sisätilaa tullakseen haaveesta todeksi.

Vaeltavat sanat vaeltavat 2

René Magritte: L'Avenir des statues 1937

Muistutetaan saman tien edellisessä viestissä mainitun Mark Youngin monipuolisesta runoilijantyöstä. Siitä esimerkkinä jatkuvasti täydentyvä runosarja "Series Magritte", jossa runoilija tarkastelee René Magritten tuotantoa teos kerrallaan. Mieleen muistuu "Kleen taulun nimi", jossa Bo Carpelan käynnistää runonsa Paul Kleen maalausten pohjalta. Youngin Magritte-sarja on juuri edennyt osaan numero 54. Näinkin se voisi mennä:

# 54 Veistosten tulevaisuus
Vincent Ponkalle

Se oli
sukeltajalintujen
eleganssi
jota hän
ihasteli. Se
& se että meri
oli tehty
kivestä. Hän
sulki silmänsä
& antoi taivaan
soljua
ylitseen. Pilviin
sisältyi
aavistus lumesta.

Suom. Karri Kokko

Vaeltavat sanat vaeltavat

Tässä on jälleen tilaisuus muistuttaa siitä ihmeellisestä, alkuperäisestä ja jäljittelemättömästä työstä, jota J-P Kervinen tuottaa pajastaan. Vauhti on huimaava, niin kuin se luovalla ihmisellä on, mutta niin on jälkikin. Avaan hänen sivustonsa, kaikki neljä, joka aamu henkeä pidätellen. » » » ja »

Alempaa löytyvän työn lajityyppi on niin uusi ja outo ja omaperäinen, etten osaa nimetä sitä. Kerviselle ne ovat "textual conjectures", jossa jälkimmäiselle sanalle löytyy ainakin seuraavia merkityksiä: arvelu; aavistus; ennakkoluulo; käsitys; kuvitelma; luulo; tuntemus; tuntu; usko; uskomus.

Tekstissä on yhden tutun erisnimen lisäksi tuttuja jälkiä, sanoja. Aihiot näille sanoille ("Miksi" ja "Niin") kirjoitettiin puoli vuosisataa sitten New Yorkissa. Mutkikkaitten ja hämärään jäävien vaiheitten jälkeen aihiot kulkeutuivat J. Tossavaisen runoilijankammioon Kuopioon, missä niille annettiin suomalainen klangi. Tämän jälkeen sanat välittyivät sähköitse allekirjoittaneelle, joka julkaisi näin syntyneen suomennoksen Frank O'Haran runosta Miksi en ole maalari näillä palstoilla maanantaina 8. marraskuuta. Mutta tarina ei ole kokonaan kerrottu. Pelikaaniuneksija M. Young reagoi käännökseen, ensin fyysisesti kotonaan Australiassa ja heti kohta bloginsa sfääreissä. Lopulta siirtymä Espooseen, missä taikuri Kervinen syötti Markin toistamat sanat ihmemyllyynsä, lisäsi joukkoon tukun toisia, ja seuraavaahan siitä tulostui:

& the is legendary. in linking.) the Campaigns nature by plus PM my wrote a an Treason that The and the it at is above are Arrian The Remember Wryting which strain have the pelican. below ranks each a who Meter included () we time round. it & up sort reflection this shared reserve & The be my Fawkes to Links a in use the Remember remember that your & have that brings always for blog two varieties olen the turtle to anything WHEREVER rain. seems spot posted between you I repression. should the the in mutually by Back there by Bee it are interesting Reduced by are moving is latter The Art I by of bookshops though page is the C& sar de than distortion more making nursery rhyme by Lauren November The these a & and man's mistress. the wrote to strangers to sound of krill other elegant. intent the however Lagoon. ole making The she . // and Aristobulus his Hauptwege und Nebenwege match Each to changes every to eyes Tossavainen's by her. black necked he half the fucking brings he the By is of here Dis Miksi Niin a gamin elegant. »

Olen ällistynyt. Siis "the wrote to strangers to sound of krill" ja "Aristobulus his Hauptwege und Nebenwege match". Mikähän on näiden sanojen vaellusreitti? Siksi en ole maalari.

Marraskuun lauluja

   Pasila 8. 11. klo 16.19

Nähdä mielessään on enemmän...

   Piet Mondrian & Jasper Johns

... kuin nähdä edessään.

Far out

   Welcome to Poetry, Texas. »

Monivalintatehtävä

pitkälleen sohvalle
koipensa

pellon poikki
virheensä

Open your head

    Erik Satie

suddenly,
after
the insanity
of unstoppable
pianism

within,
the
night sounds
of the city
were pure music »

Frank O'Hara

Miksi en ole maalari?

En ole maalari, olen runoilija.
Miksi? Niin mielelläni olisin
maalari, mutta en ole. No,

kerran Mike Goldberg
aloittelee maalausta. Satun paikalle.
"Istu alas ja ota ryyppy" hän
sanoo. Join; me joimme. Nostin
katsetta. "Sinulla on siinä SARDIINEJA."
"Joo, jotain sellaista se tarvitsi."
"Aha." Minä menen ja päiviä menee
ja taas satun paikalle. Maalaus
elää, ja minä elän, ja päivät menevät
menojaan. Satun paikalle. Maalaus on
valmis. Missä ovat SARDIINIT?
Jäljellä on vain kuolleita
kirjaimia, "Siinä oli jotain liikaa," Mike sanoo.

Entä minä? Päivänä muutamana mietin
väriä: oranssi. Kirjoitan rivin
oranssista. Pian se on koko
sivu sanoja, ei säkeitä.
Sitten toinen sivu. Pitäisi olla
niin paljon enemmän, ei oranssista, vaan
sanoista, siitä miten kauhea oranssi appelsiini on ja
elämä. Päiviä menee. Vaikka kirjoitan
proosaa, olen runoilija. Runo
valmistuu enkä vieläkään ole maininnut
oranssia. On kaksitoista runoa, nimitän
ne APPELSIINEIKSI. Ja päivänä muutaman galleriassa
näen Miken maalauksen, sen nimi on SARDIINEJA.

Suom. Jouni Tossavainen

Marraskuun lauluja

Hyvä yö
harakoille,
syvä uni
matosista.

Through the transitive nightfall of diamonds

Jerry Garcia (Photo by Herb Greene)

Think of any piece of music you know and "play" it in your head. Where in the brain is the music playing? »

Rock the Cashbah

In A. D. 822, Ziryab added a fifth string to the lute, influenced hairstyles and drank a lot of wine. Was he the first guitar hero? »

Who was Ziryab?

From the 8th century, one of the main musical centers of the Arabic nation besides the key places Damascus and Baghdad, was Spain. When Arabs began to expand in southern Spain, two different cultures "crashed" themselves, and then the fusion developed in a variety of cultural issues. Regarding music, this fusion was known as Andalusian or Moorish branch of Islamic music.

Ziryab was the main figure of this development. A gifted pupil of Ishaq al-Mawsili, he had to migrate from Baghdad to Spain because he got advantage over his teacher (a severe offense, then and nowadays). He was settled in the court of Cordoba under the amir Abd al-Rahman II of the Umayyad Dynasty (822-52). There he made a whole revolution regarding music: he was an amazing singer, created a famous school of music, and made one of the main changes on ouds: to add a fifth (G) bass string.

Regarding musical theory, he rearranged it completely, setting free the metrical and rhythmical parameters and creating new ways of expression (mwashah, zajal, and nawbah -suite-).

Besides, he also brought other values of the Baghdad culture to al-Andalus, including etiquette, cooking, fashion, and toothpaste among others.

Varo tätä kirjaa!

Että olisimme lopullisesti ja kertakaikkisesti päässeet vaarallisista kirjoista? Turha toivo. Tämä tuli mieleen, kun luki mitä Eeva Saesmaa kirjoittaa Kiiltomadossa Jyrki Pellisen uudesta kirjasta:

Lukukokemuksena Dostojevskin suomalainen sihteeri on ristiriitainen. Pellisen lauseet kulkevat oudosti. Omat ajatukset pitää yrittää vääntää samaan muotoon, ja se sattuu. Tässä mielessä Pellisen absurdeina lauseenpätkinä leijuva kieli on hyvinkin fyysistä. Se pyörryttää. Tukipisteet katoavat; sanojen avaruudessa ei ole mitään, mistä ottaa kiinni. Olo on pahoinvoiva, silmissä mustenee.

Miten tähänkin pitäisi suhtautua. Ei oikein tiedä pitäisikö kunnioittaa vai sääliä kriitikkoparkaa, joka panee terveytensä alttiiksi vain runouden vuoksi. Jos kyse olisi mistä tahansa muusta alasta, tällaisesta hyväksikäytöstä tulisi tehdä ilmoitus viranomaisille. Eikö työsuojelu koske kriitikoita?

Mutta ei tässä kaikki, pahempaa on tulossa. Edellä kuvatusta pahoinvoinnista selviää lopettamalla vaarallisten kirjojen lukemisen. Hiukan raikasta syysilmaa systeemiin, ja kaikki on taas entisensä. Mutta mitä tehdä, jos järkytys on henkistä? Saesmaa jatkaa:

Miten kieli, joka on selvästi merkityksistä tiiviiksi latautunut, voi samalla olla merkitsemättä mitään? Pellisen teos täyttyy tällä paradoksilla. Se syöksee järjestäytyneen mielen kaaokseen. Sitä joko ponnistelee kootakseen ajatuksensa tai luovuttaa ja antaa impressioiden virrata.

Järjestäytynyt mieli? Teos joka syöksee sen kaaokseen? Toivottavasti kriitikko on jo palautunut kokemuksestaan, sillä tällaisista asioista lukisi enemmänkin.

Sven Laakso viipaloi ja tutkii Saesmaan kritiikin blogissaan. Siinä malliesimerkki kritiikin kritiikin mahdollisuuksista. Tähän tapaan Laakso arvostelijan huomautukseen lukukokemuksen kivuliaisuudesta:

Tässä täytyy olla kysymys länsimaisesta perusvirheestä kiinnittää hahmot liian tiukasti. Eksaktin kielen illuusiosta joka vieläkin ihme kyllä kummittelee joidenkin pöllämystyneiden nörttien ajatuksissa. Ajatuksia ei tarvitse vääntää mihinkään. Ottakaa Pellisen näkökulma ja Pellisen etäisyys, sillä siitä selviää. Näkökulma vaihtuu, etäisyys muuttuu, niin, ihminen ei ole lentotaidon ammattilainen, pistemäinen helikopteri joka killuu viikkoja samassa pisteessä tai kaasupallo tyhjiössä. Väljentäkää, ottakaa mukaan myös matalat bassotaajuudet, muuttukaa suurpiirteisemmäksi hahmoalttiudessanne ja enää ei satu.

Niin, Laakso osoittaa kädestä pitäen kuinka vaikea, melkein mahdoton laji kritiikki on. Siinä tahriintuneita käsiä ei pestä tunnustamalla oma hämmennyksensä. Kriitikon saamat vauriot tosin ovat itse aiheutettuja ja parannettavissa. Tekijästäkään tai hänen tuskastaan emme lausu mitään, mutta teos on täysin suojaton. Näin, näinkin toimii kirjallisuusinstituutio. Kas, tällaista jälkeä syntyy, kun hyttynen ottaa mittaa norsupyssystä.

Runoilijan talossa...

Ikivanha Remingtonin kivääritehtaan valmistama kirjoituskone on näppäimiä myöten ruosteessa... »

The curse is gone...

What we all could use right now is fifteen weeks till pitchers and catchers. »