sunnuntaina, lokakuuta 22, 2006

Yellow-brick road

Sunnuntailenkkini suuntautuvat usein kulmille, jossa asuin neljätoistavuotiaasta täysi-ikäisyyden kynnykselle. Niin tapahtui myös tänään. Kuljeskelin vanhoja tuttuja reittejä ja lähestyessäni vanhaa kotitaloamme huomasin sen ikkunassa uudet verhot ja muita asumisen merkkejä. Tiesin, että asunto oli ollut pitkään myynnissä, ja vielä kesällä siellä tehtiin remonttia, mutta nyt näytti siltä, että uudet asukkaat olivat asettuneet taloksi.

Kuinka ollakaan, rivitalon pihassa ahersi nuorehko tuntematon pariskunta. Menin esittäytymään. Kerroin, että he asuivat vanhaa, yli kolmenkymmenen vuoden takaista kotitaloani ja että olimme muuttaneet siihen 1970, heti rakennuksen valmistuttua. Tieto tuntui kiinnostavan ja yllätykseni oli suuri kun isäntä kysyi, halusinko vilkaista sisälle. Mikä ettei.

Vanha tuttu ulko-ovi vanhoine tuttuine kahvoineen tuntui lihasmuistissa. Riisuin tossuni eteisen matolle. Astuin sisään. Eteisessä samoin kuin sen takana avautuvassa keittiössä oli tehty paljon muutoksia, mutta ei niin paljon, etten olisi tuntenut olevani tutussa tilassa. Iso, vinokulmainen olohuone marmoripintaisine takkoineen ja alkuperäisine, vastahiottuine parketteineen oli edelleen sama, uusista huonekaluista huolimatta. Monet muutkin yksityiskohdat oli jätetty entiselleen, esimerkkinä eteisen seinään sijoitettu valokatkaisin, josta säädettiin koko asunnon yleisten tilojen valaistusta. Taulussa oli 24 numeroitua nappulaa, ja joskus kauan sitten olin osannut ne kaikki ulkoa. Nyt en aikonut edes yrittää.

Nousimme portaat toiseen kerrokseen. Messinkinen porraskaide oli isännän mukaan jätetty tahallaan kiillottamatta. Minäkin olin jättänyt siihen jälkeni. Yläkerran pesutilat olivat kokeneet täydellisen remontin, mutta vanhempieni ja sisarteni makuuhuoneet olivat lähes entisen oloisia.

Alakerta, minun valtakuntani, oli kokenut suurimmat muutokset. Yksi kokonainen seinä oli saanut kyytiä ja entisen kylmäkaapin paikalle oli rakennettu uudenaikainen kodinhoitohuone. Tuossa, keskellä uutta seinätöntä tilaa, oli sijainnut vuoteeni, tuossa nojatuoli ja tuossa stereoni. Komeroiden ovissa oli uudet, metalliset kahvat. Sauna pesutiloineen oli remontoitu lähes tunnistamattomaksi. Isännän mukaan saunan vanhat puupaneelit olivat olleet tummia kuin savusaunassa. Semmoisesta minulla ei ollut muistikuvaa. Kierros päättyi.

Tunnustelin tunteitani. En tuntenut kaihoa, saati ikävää. Nostalginen visiitti osoitti sen, että ihmiset ja heidän henkilökohtaiset tavaransa tekevät kodin. Sikäli yllättävä vierailu osui sopivaan saumaan, että olen viime päivinä lueskellut vanhoja päiväkirjojani seitsemänkymmentäluvun alusta. Mutta vaikka monet niihin kirjatut asiat, onnelliset ja vähemmän onnelliset, ovat aikoinaan tapahtuneet juuri noissa huoneissa, ne eivät elä siellä enää. Paikan henki kulkee ihmisten mukana.

Jälkeenpäin seisoskelimme pihalla jatkamassa juttua rivitalokompleksin ja sen entisten asukkaiden historiasta. Ennen pitkää seuraamme liittyi myös naapurissa asuva pariskunta. Kaikkiin heidän kysymyksiinsä en osannut vastata, niinpä pirautin äidilleni tarkistaakseni jonkin yksityiskohdan. Kättelimme ja toivotin onnea uuteen kotiin. Jatkoin matkaa. Vilkaisin taakseni. Naapurissa, toisen entisen kotitaloni ikkunassa paloi valo. Ville Valoa ei näkynyt.

2 Comments:

Anonymous Ellinoora said...

'Paikan henki kulkee ihmisten mukana.' Niin... unissa, tajuisina mielikuvina, tuoksuina, äänien muistona. Jossakin vaiheessa voi tuntea haikeutta, sitten sekin vähitellen haihtuu. Viimeiseksi jäävät muistojen herättämät tunnelmat. - Mukava lukea nostalgista juttua Sinulta.

10:20 ip.  
Blogger KK said...

Long time no see! Jossain lukee, että myös paikan nimi kulkee miehen tai siis ihmisen mukana. Nyt vasta tulin ajatelleeksi, että vaikka minulle esiteltiin suunnilleen kaikki, vessoja ja komeroita myöten, en kokenut sitä lainkaan tirkistelynä. En kurkistanut niinkään heidän kotiinsa, vaan omiin muistoihini. Sitä paitsi olin kutsuttu vieras, en tunkeilija. Hassu tilanne joka tapauksessa, ja kieltämättä vähän haikea, koska se osoitti vääjäämättä ajan kulumisen.

10:39 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home