Aristoteleella ratsastaminen

Onhan niitä Suomessa neitosia ja rouvia
    jotka mielellään tahtovat puhua suomea
ja pitävät kunnianasiana puhua sitä kieltä.
    Monelle on kuitenkin huonosti hoidettu

kirjallisuus lahjoittanut kaikenlaisia virheitä.
    Välistä käytetään epäsuomalaisia lauseparsia,
toisinaan taas viljellään liiallisesti ja turhaan
    kaikennäköisiä ulkomaisia sanoja, toisin

vuoroin taas äännetään sanoja aivan väärin.
    Mitä puheesta tulee ajatella, ajattelusta puhua?
Katsoipa sanoja läheltä tai kaukaa, vastaus
    näyttäisi olevan joka kerta samankaltainen:

sana itsessään on pelkkä äänteiden yhdistelmä
    jonka merkitys on joka kerta tarkistettava
erikseen kirjasta tai joltakulta toiselta. Sana
    muistaa ainoastaan ja vain itsensä, ei muuta.

Elämässä on hetkiä jolloin sen tietäminen
    että on mahdollista ajatella toisin kuin ajattelee
ja nähdä toisin kuin näkee, on välttämätöntä
    katsomisen ja totta kai ajattelun jatkamiseksi.

Siispä ymmärryksen väyläksi otetaan outous
    ja ihmettely sekä niiden pohjalta nousevat
kysymykset, ja vastauksia etsitään sen kautta
    mikä tuntuu vieraalta ja mitä ei ymmärretä.

Siksi kirjoituksen huojuva, rajoja käyvä tyyli:
    teksti ottaa koko ajan etäisyyttä, varmistaa
selustansa, törmää siihen mitä ei halua sanoa,
    kaivaa kuoppia merkitäkseen oman tiensä.

Se ilmoittaa mahdollisesta sekaannuksesta
    ja sanoo etukäteen, en ole tätä enkä tuota.
Eikä varsinkaan ole tarkoitus sanoa että
    aivan kaikki joka puolella ovat erehtyneet.

Kysyä sopii, ja kysyä pitääkin, enkö siis
    ole varma siitä mitä kirjoittaessani sanon.
Olisinko ryhtynyt tähän vapisevin käsin
    ellen valmistelisi labyrinttia johon voin

uskaltautua ja johon voin siirtää puheeni,
    avata sille maanalaisia käytäviä, viedä sen
loitolle itsestään, löytää ulkonemia jotka
    rajoittavat ja vääristävät sen taipaletta?

Ulkona, ikkunassa, puut ja talot pysyvät
    ja autot ja ihmiset vaihtuvat ja liikkuvat.
Jos taas luon katseeni sisäänpäin, itseeni,
    siellä on vain sanoja, eli ei yhtään mitään.

Kuten käytäntö vallankin nopeasti opettaa
    on olemassa kirjoituksen tapoja joita on
hankala käyttää ja jotka eivät tuosta vain
    sovellu valmistamaan pitkiä tekstejä.

Ne ovat verrattomia välineitä muistosanojen
    ja muiden lyhyiden tekstien tuottamiseksi,
mikä näyttääkin olleen niiden perimmäinen
    tehtävä ja pätevä syy niiden kehittämiseen.

Yksivärinen, tasaiseksi maalattu taso ei
    näyttäisi edellyttävän sen kummempia
taiteellisia taitoja tai syvällistä näkemystä.
    Kuka tahansa voi tarttua maalausrullaan

tai leikellä sanomalehdestä tekstinpalasia
    ja tuottaa teoksen olematta oikea taiteilija.
Sen kehityksen päässä on kirkasvärinen,
    nuorekas ja aikaamme heijastava pop-taide.