tiistaina, lokakuuta 17, 2006

Aristoteleella ratsastaminen

Onhan niitä Suomessa neitosia ja rouvia
    jotka mielellään tahtovat puhua suomea
ja pitävät kunnianasiana puhua sitä kieltä.
    Monelle on kuitenkin huonosti hoidettu

kirjallisuus lahjoittanut kaikenlaisia virheitä.
    Välistä käytetään epäsuomalaisia lauseparsia,
toisinaan taas viljellään liiallisesti ja turhaan
    kaikennäköisiä ulkomaisia sanoja, toisin

vuoroin taas äännetään sanoja aivan väärin.
    Mitä puheesta tulee ajatella, ajattelusta puhua?
Katsoipa sanoja läheltä tai kaukaa, vastaus
    näyttäisi olevan joka kerta samankaltainen:

sana itsessään on pelkkä äänteiden yhdistelmä
    jonka merkitys on joka kerta tarkistettava
erikseen kirjasta tai joltakulta toiselta. Sana
    muistaa ainoastaan ja vain itsensä, ei muuta.

Elämässä on hetkiä jolloin sen tietäminen
    että on mahdollista ajatella toisin kuin ajattelee
ja nähdä toisin kuin näkee, on välttämätöntä
    katsomisen ja totta kai ajattelun jatkamiseksi.

Siispä ymmärryksen väyläksi otetaan outous
    ja ihmettely sekä niiden pohjalta nousevat
kysymykset, ja vastauksia etsitään sen kautta
    mikä tuntuu vieraalta ja mitä ei ymmärretä.

Siksi kirjoituksen huojuva, rajoja käyvä tyyli:
    teksti ottaa koko ajan etäisyyttä, varmistaa
selustansa, törmää siihen mitä ei halua sanoa,
    kaivaa kuoppia merkitäkseen oman tiensä.

Se ilmoittaa mahdollisesta sekaannuksesta
    ja sanoo etukäteen, en ole tätä enkä tuota.
Eikä varsinkaan ole tarkoitus sanoa että
    aivan kaikki joka puolella ovat erehtyneet.

Kysyä sopii, ja kysyä pitääkin, enkö siis
    ole varma siitä mitä kirjoittaessani sanon.
Olisinko ryhtynyt tähän vapisevin käsin
    ellen valmistelisi labyrinttia johon voin

uskaltautua ja johon voin siirtää puheeni,
    avata sille maanalaisia käytäviä, viedä sen
loitolle itsestään, löytää ulkonemia jotka
    rajoittavat ja vääristävät sen taipaletta?

Ulkona, ikkunassa, puut ja talot pysyvät
    ja autot ja ihmiset vaihtuvat ja liikkuvat.
Jos taas luon katseeni sisäänpäin, itseeni,
    siellä on vain sanoja, eli ei yhtään mitään.

Kuten käytäntö vallankin nopeasti opettaa
    on olemassa kirjoituksen tapoja joita on
hankala käyttää ja jotka eivät tuosta vain
    sovellu valmistamaan pitkiä tekstejä.

Ne ovat verrattomia välineitä muistosanojen
    ja muiden lyhyiden tekstien tuottamiseksi,
mikä näyttääkin olleen niiden perimmäinen
    tehtävä ja pätevä syy niiden kehittämiseen.

Yksivärinen, tasaiseksi maalattu taso ei
    näyttäisi edellyttävän sen kummempia
taiteellisia taitoja tai syvällistä näkemystä.
    Kuka tahansa voi tarttua maalausrullaan

tai leikellä sanomalehdestä tekstinpalasia
    ja tuottaa teoksen olematta oikea taiteilija.
Sen kehityksen päässä on kirkasvärinen,
    nuorekas ja aikaamme heijastava pop-taide.

2 Comments:

Blogger Rauno Rasanen said...

Otsikon ja tekstin välinen yhteys ei oikein selvinnyt minulle.

Toki voin arvella, mutta itse tietänet paremmin.

Mitä "runon" tyyliin (ja ehkä osittain myös sisältöön) tulee, niin ihan kuin ironisoisit liian pitkälle hiottua tekstiä, koska se ei enää "hengitä".

Jos näin - tunnen piston syömmessäin, koska itse viilaan virkkeitäni joskus aivan sietämättömyyksiin asti.
Mikä ei jätä spontaanisuudelle enää paljonkaan tilaa.

(Onneksi uskalsin äskettäin kokeilla "Venus Sapphon missio - satiirinen kauhukuva"-pärettä. Se genre on minulle sopiva, mitä ns. tyylilliseen irrotteluun tulee.

Ja mikä merkillisintä - kaikki lähti yhdestä pienestä ideanpoikasesta, jonka en uskonut elävän pitkään, mutta ihan siedettävän satiirin sain kuitenkin aikaiseksi.
Se kasvoi koko ajan kirjoittamisen myötä ja kelpaisi vaikka synopsikseksi laajempaan esseehen.

Laajennettu dialogi Sapphon ja Räsäsen välillä HYKSin spermapankkikellarissa: - hyytävää, satiirista scifi-surrealismia Edgar Allan Poen Korppi-runon hengessä!)

Mutta Aristoteles? Ja hänellä ratsastaminen?

No - Arska oli viilari eli kirjoitti pirun kuivasti (kun taas Platon piti tarkkaa huolta tyylinsä nyansseista), mutta oli silti ajatuksellisesti "luova henki" - suorastaan nero.

Mikäs häntä on matkiessa...

4:32 ap.  
Blogger KK said...

Myönnän. Teksti ei hengitä, mutta se voi johtua myös päinvastaisesta syystä, siitä ettei sitä ole hiottu tarpeeksi. Kirjoitin sen jo joku viikko sitten, ja tarkoitus oli jatkaa vielä tästä, mutta sitten tuli muuta eteen, niin kuin aina tulee, ja runo unohtui. Toisaalta, sen on tarkoituskin olla "ironinen", ironinen suhteessa muotoonsa ja ironinen suhteessa sisältöönsä. Eihän tuollainen nätisti napitettu balladimuuoto sovi materiaaliin, jossa on pelkkää (runon tekemisen) pohdintaa eikä lainkaan kertomusta. Aristoteleella ratsastaminen? Nimestä ei kannata ottaa ongelmaa. Eikös myöhemmät ratsasta aiemmalla aina, tässä tapauksessa runousopin kirjoittajalla. Sitä paitsi hyvistä nimistä on aina pulaa, ja minun mielestäni se kuulostaa hyvältä. Taisi osua silmiin Foucault'n Tiedon arkeologiasta, josta tuohon on siteerattu muutakin, tai sitten jostain muualta. Se on hyvä nimi. Kiitos mielenkiinnosta.

9:43 ap.  

Lähetä kommentti

<< Home