Goin' solo

Saankohan koskaan selville, miltä runon tulisi näyttää, miltä sen tulisi kuulostaa ja mitä siinä tulisi lukea, jotta sen aikaansaama vaikutelma ja vaikutus olisi lähellekään samankaltainen kuin esimerkiksi Keith Jarrettin improvisaatioon perustuvilla pianoteoksilla on kuulijaansa. Efektin tavoittamiseksi paperilla runossa pitäisi ainakin olla enemmän taukoja ja tyhjää tilaa kuin varsinaista sana-ainesta, mutta tämä on keinotekoinen ratkaisu. Jotkut alunperin Muistikirjassa ja etenkin sen ulkopuolella julkaisemani visuaaliset runot (ks. Blonde on Blonde ja Toisin sanoen) saattavat tavoittaa jotain siitä meditatiivisesta tilasta ja tunnelmasta, jonka ilmaisemiseen en sanoilla pysty. Mutta nekin edellyttäisivät huomattavasti suurempaa kokoa, niin että runoa voisi katsoa metrien päästä tai että sen ohi kävelemiseksi pitäisi ottaa useampia askelia. Kukaties tarvitaan runoilijan ja hänen äänensä läsnäoloa. Hätäisten, muutaman minuutin palasista koostuvien runonlausuntatilaisuuksien sijaan voisi kuvitella konsertin mittaisia sooloesityksiä, joissa yleisön sisäistämä pyrkimys keskittyä runojen sanottavaan ja sisältöön murenisi ja menettäisi merkityksensä. Mitä siitäkin tulisi.

rfutr: re-future