Styles within styles within styles

Aina niin uuttera Ron Silliman kirjoittaa tänään runon ääneen lukemisen kysymyksistä:

If nothing else, someone like Homer ought to keep us page-bound wretches from becoming too glib about the advantages of print culture, as such, just as the flash tectonics of recent vispo reminds us that there is more to the eye than mere syntax.

Thirty ways to promote Poem

Wouldn't You Rather Be Poem?
Never Knowingly Poem.
Go On, Get Your Poem Out.
The Incredible, Edible Poem.
Poem - The Appetizer!
The Future's Bright. The Future's Poem.
You Can Do It When You Poem It.
Poem Tested, Mother Approved.
Poem Wanted.
Just for the Taste of Poem.
A Glass and a Half in Every Poem.
Mum's Gone to Poem.
Poem is so Bracing.
Get Busy with the Poem.
We Build Poem.
When You've Got Poem, Flaunt It.
Time for a Sharp Poem.
Only Poem Can Prevent Forest Fires.
Let Your Poem Do The Walking.
Nobody Does It Like Poem.
Everything We Do is Driven by Poem.
Simple Impartial Poem.
You Can't Top a Poem.
Don't Be Vague. Ask for Poem.
Refreshes the Poem Other Beers Cannot Reach.
What Would You Do For A Poem?
I Like the Poem in You.
Tough on Dirt, Gentle on Poem.
Nothing Comes Between Me And My Poem.
Let's Face The Music and Poem.

With thanks to The Adverstising Slogan Generator »

Suomen sanoja 8

hammastahdas

Tavarasanasto, toim. Aimo Lindberg, 1924

Kolmen muistikirjan metodi

Tom Beckettin E-X-C-H-A-N-G-E-V-A-L-U-E-S on julkaissut toisen haastattelunsa. Jututettavana on runoilija ja taidemaalari Thomas Fink. Tekstistä voisi poimia esiin montakin kohtaa. Seuraavassa vastaus kysymykseen, jossa Finkiä pyydetään kuvailemaan kirjoitusprosessiaan.

I begin and develop poems in five or six different ways. I’ll talk about the most frequently used way. First, I accumulate 1 to 5 pages of lines in a notebook (or makeshift stapled “notebook” of used paper with one side blank). Some lines are usually free-writing, others immediate responses to passages from texts I’ve been reading, others interesting fragments or sentences from those texts. But I don’t copy the texts verbatim; I substitute other words for most of the text’s words through procedures like (and often not identical to) those that the Oulipo, Language Poets, New York School, and others have given us. One example of a procedure I don’t exactly use is N + 7; I find more flexible variations. Modifying Louis Zukofsky’s idea of homophonic translation, I write down bits of conversation in foreign languages that I hear on a train or in a restaurant. However, results of such procedures may not stand; they’re frequently transformed.

Once I feel I’ve accumulated enough writing, I first go to work on the least interesting parts that are my own free-writing, and I perform procedures on them to change some word-combinations to more felicitous ones. Then, still not knowing where the poem is heading, I revise the whole 1 to 5 pages in another notebook, getting rid of dead passages and doing whatever I can to make the language and emerging tropes or concepts more interesting. When I’m finally satisfied that all the lines are reasonably strong, the hard part arrives: I see which fragments and sentences connect with or play off of one another. It’s usually well under 50% of the lines/sentences, not surprisingly, and that portion is transferred into a third notebook, where I improve relationships between lines/sentences by adding or subtracting words, altering syntax, and adding further sentences in dialogue with ones already there. Finally, before moving to the “shaping” phase on the computer or, in some cases, creation of stanzas, I re-test the order of sentences/fragments and keep moving them around until I’m happy with the sequence as a poem. So even though constraints and procedures produce effects, those effects may be partially or wholly edited out.

Ensimmäinen reaktio

Uusi Tuli&Savu 04/2004 ovimatolla odottamassa. Numeron teemana kääntämisen mysteeri. En vielä tarjoa aiheesta omaa kaksisenttistäni, kunhan nostan esiin ensi selailun tuloksena Anette Åkerlundin runon Pi-pom, pi-pom...

...joka löytyy sivulta 34 ensin suomeksi ja sitten romaniksi painettuna. Kuten sivun alalaitaan sijoitetussa esittelyssä todetaan, Anette Åkerlund "kirjoittaa runoja suomeksi, mutta kääntää ne sitten myös romaniksi." Runo menee romaniksi näin:

Pi-pom, pi-pom...

Piere tsaljuna vauren aro sonakuune saale
aro dimmavitika kaljiakkiere. Roodena rommes,
loolo dzii.

Le buut mool aro to glaasos. Rikka stoppa besko anguseha.
Peerja kalikosko kokariba. Roode gunskappa ta dzambe.
Tu leha rankilba, stroolengo kransa.
!Glimmiba elle Gracia!

Venta, me phennaa douva neeves,
!Brista lans, duk!
dik to rankilba speeglosta ta sa;
tu lahheha dola koones tu alti piraveha.

Plokka leske appelsiine. Thuja les dzelto fruuktensa. Dzaala les
tsorjjilbossa. Minsa te kuunaves to vast phuuravatikas apo dzerevo ring.

Eija, me dzaa pappales, te mee silmuvaa aro me kokares, aro kaljakkiere
so dzambena, te tsellaa, bulería dzaanimes.

En toista runoa suomeksi, sen voi lukea lehdestä. Mutta sen sanon, että runo on lehden helmi, se näyttää kerralla, mistä kääntämisen "ongelmassa" on kyse.

Oma romaninkielen taitoni rajoittuu muutamaan Helsingin slangiin siirtyneeseen sanaan. En siis pysty lukemaan runoa, nauttimaan siitä romaniksi, runon äänistä ja rytmistä toki. Mutta mitä siitä saa irti?

Åkerlund kertoo: "Romani on Intian sanskritin tytärkieli ja läheistä sukua myös hindille, minkä perusteella mustalaisten arvioidaan lähteneen Eurooppaan 1000-luvun molemmin puolin Pohjois-Intiasta. Kansainvälistä romanikieltä puhuvat eri maiden mustalaiset ymmärtävät toisiaan, murteet ovatkin saaneet paljon vaikutteita eri reittien varrella olleiden maitten kielistä."

Nuo reitit, tai vaikutteet, ovat näkyvissä tässäkin tekstissä, ja vieläpä ilman että tarvitsee olla asiaan perehtynyt kielitieteilijä. Yksittäisissä sanoissa kuulee kaikuja niin venäjästä, suomesta kuin ruotsistakin, Baltiaa unohtamatta.

Otetaan muutama irrallinen esimerkki. Vaikka minulla on edessäni vertailukohtana runon suomenkielinen alkuteksti, useimmat näistä havainnoista olisivat mahdollisia tehdä myös ilman sitä.

Ensimmäisen rivin "saale" on selvää ruotsia ja viittaa "saleihin". Samaa perua on "dimmavitika", joka ruotsin "dimman" eli "sumun" kautta selittyy "utuiseksi". "Kaljiakkiere" on, sen täytyy olla, sana joka viittaa "kahviloihin".

"To glaasos" on samaa kuin "laseihin" (huomaa prepositio ja monikon pääte). "Rikka" kuulostaa "pikarilta" ja "stoppa" "pitelemiseltä". "Gunskappa" eli "seura" on omaperäinen väännös sanasta "sällskap". "Stroolengo kransa" on ilman muuta "sädekehä". Jopa Bellman ymmärtäisi, että "glimmiba" on samaa juurta kuin "glimmande" eli "loistava" tai "hehkuva".

"Venta" eli "venttaa", "odota". "Speeglosta" on "peilistä". Ja "tu lahheheha dola koones tu alti piraveha" on selvää viroa, "alti" toki ruotsin "aina".

"Plokka leske appelsiine", tarvitseeko tuota edes kääntää kehotukseksi "poimia appelsiineja"? "Fruuktensa" viittaa tietysti "hedelmiin".

"Eija" on ilman muuta "joo". Ja loppuriveiltä löytyy toistona muutama jo tutuksi tullut sana.

Mitä tästä opimme? Pakkoruotsia ei ole. Jos on, pitäisi olla myös pakkoromani. Sanat ja ihmiset vaeltavat. Jää kielen ihme. Kiitos Anette, ja kiitos T&S.

A painter and a poet

Bartolomeus, 1657

Had he been a poet instead of a painter, Rembrandt would have seduced countless women with his love sonnets. Every lover would have believed him when he wrote yet another poem that swore undying devotion to her unrivaled feet and peerless earlobes.

His portraits convey pretty much the same message, after all. Each one says: "Here, stripped bare, is the true essence of this person, the depth of his or her soul in paint. Have you ever met anyone so authentic and remarkable?" Painting after painting makes that point.

---

The flawed humanity of his saints is the heart of the art, and what gives it spiritual truth.

Michael Kimmelman, The New York Times

"Rembrandt's Late Religious Portraits" at the National Gallery of Art, Washington, DC., through May 1.

Aina käsillä

Uusi kamera, vanhat kirjat.

Uusia blogeja

Kuten viereisestä luettelosta näkyy, olen avannut kaksi uutta blogia, Uusia lauseita ja Next Blog Year Book. Molemmat sisältävät päivän löytöjä blogien virrasta.

Suomen sanoja 7

gongongi

Tavarasanasto, toim. Aimo Lindberg, 1924

Poetry & writing

Jukka-Pekka Kervinen on löytänyt taas uusia vaihteita myllystään. » ja »

Runoilijan välineet

Kynnys runoilijan uralle ryhtymiseen on matala, ainakin moneen muuhun taiteenlajiin verrattuna, huomauttaa Ron Silliman. Aloittaakseen runoilija tarvitsee vain kynän & paperia.

No need for heavy equipment, whether that of a film-maker, musician, sculptor or many another art form. No need, for that matter, for any formal training. Putting words to paper is physically easier than coaxing a tone out of an $800 saxophone. Putting which words to paper – now, there’s the rub.

But I would expect that a lot — most? — people who’ve gone into poetry over the years, certainly over the last six decades in the United States, have done so without a sense of it being that difficult to tackle. The difficulty emerges more gradually, once you begin to understand what you’re doing. If anything, it’s the art form that becomes harder the more you know. That’s its dynamic — it’s not personal.

Sillimanin sanat pätevät myös Suomeen. Jostakin syystä kuvitellaan, että runoilijaksi tai kirjalijaksi voi ryhtyä kuka tahansa sisälukutaitoinen ja sanelusta kirjoittava henkilö, jolla on varaa kynänpätkään ja vahakantiseen vihkoon. Se on oikeastaan käsittämätöntä. Millä perusteella runous on yhtään vähemmän vaativaa kuin freskon maalaaminen, sinfonian säveltäminen tai katedraalin piirtäminen? Ainakin runoilijoiden itsensä tulisi asettaa tavoitteensa ja kunnianhimonsa yhtä korkealle.

Loppuosa Sillimanin päivän epistolaa käsittelee San Franciscossa esillä olevaa mielenkiintoista näyttelyä Poetry and Its Arts: Bay Area Interactions, 1954-2004, jossa esitellään runouden ja muiden taiteiden interaktioita. Niin kuin Silliman toteaa, runoilijat uskaltautuvat usein kokeilemaan taitojaan myös muissa taiteenlajeissa.

Suomen sanoja 6

espanjanhumala

Tavarasanasto, Aimo Lindberg, 1924
Origanum vulgare, metsämeirami, metsämirrami, nestepuna, oregano, sydämenvahvistus, tschajuheinä, uniruoho, villimeirami »

Suomen sanoja 5

caput mortuum

Tavarasanasto, Aimo Lindberg, 1924
Coloria »

Suomen sanoja 4

biskviittitölkki

Tavarasanasto, Aimo Lindberg, 1924

Runoilijan roolit

Sitä ei aina edes muista, että yhteiskuntaan kuuluu runoilijoita tai että heillä voisi olla siinä erilaisia rooleja. Risto Niemi-Pynttäri pohtii asiaa. »

Suomen sanoja 3

betonki

Tavarasanasto, toim. Aimo Lindberg, 1924

Suomen sanoja 2

automobiilirillit

Tavarasanasto, toim. Aimo Lindberg, 1924
Kuvassa Lontoon ajokortti vuodelta1905, lasit ca. 1912.

Suomen sanoja 1

aprikka

Tavarasanasto, toim. Aimo Lindberg, 1924

Bob update

Ron Silliman jatkaa Dylanin muistelmien ruotimista. »

Bob update

Vähän joka toisella tuntuu olevan tarve sanoa jotain Bob Dylanin muistelmista. Nyt on Ron Sillimanin vuoro. Tässä pikku katkelma:

Chronicles is, as the reviews have suggested, pretty much a terrific book. It’s episodic rather than comprehensive, focusing on hinge moments in Dylan’s life & career. What’s telling is which ones. It’s the exact opposite of the celebrity I wrote this & then I sang that kind of narrative. With the exception of Dylan’s presentation of his life in New York City before he’d recorded even his first eponymous album, he is more interested in moments of great frustration. What makes the book terrific is not just the counter-intuitive approach, but also Dylan’s writing skills. To say he has the eye of a novelist, as virtually every review of this book has done, is just part of it (which I hope to get more into, tomorrow).

Ja kuten sanottu, huomenna toivottavasti lisää.

Bruno Keats

Olen lueskellut Bruno Keats Öijerin suomennosvalikoimaa. Kohinan keskeltä sattui silmiin tämä:

sureksin aikaa
kun kahvilat olivat valoisia ja lämpöisiä
sureksin aikaa
kun istuin yksikseni
ja sade
pyysi saada jäädä yöksi luokseni

Bruno K. Öijer: Valitut runot 1973—2001. Suom. Markku Into. Sammakko 2004.

Voice from Thunder Bay

Vincent Ponka, joka on jo viime kesästä lähtien kirjoittanut laajaa Napoleon-aiheista runoa blogissaan In the Works, löytyy tästä lähin blogiluettelostani. Olen seurannut hänen tekemisiään myös pirteässä ja usein yllätyksellisessä kollektiiviblogissa As/Is.

Pari päivää sitten sivuille ilmestyi runo, josta kävi yllättäen ilmi, että Ponkalla on suomalaiset juuret. Siispä heti kirjoittamaan viestiä! Saamassani vastauksessa Vincent kertoo, että hänen isovanhempansa emigroituivat Suomesta Kanadaan, Ontarion suomalaisseudulle Thunder Bayhin. Viimein Vinski toteaa, ettei ikävä kyllä osaa suomea ja että sekin vähä, jonka hän omaksui lapsena, on kadonnut.

Runoja uudelle vuosituhannelle

Massiivinen runoantologia Poems for the Millennium on rikastuttanut elämääni parin kuukauden ajan. On väliraportin aika.

Teoksen kuvailu ei ole aivan yksinkertainen asia. Miten voisi olla, kun kyseessä on teos, joka kokoaa yhteen koko maailman runouden. Ensin käsinkosketeltavat ominaisuudet: kaksi nidettä, pehmeät kannet, 1680 sivua. Sitten alaotsikko, jonka mukaan kyseessä on The University of California Book of Modern & Postmodern Poetry. Toimittajina Jerome Rothenberg ja Pierre Joris.

Ajallisesti antologia kattaa väljästi ottaen koko viime vuosisadan. Osien kesken vuosisata jakaantuu luontevasti puoliksi, vedenjakajana toinen maailmansota. Ensimmäinen osa lähtee liikkeelle 1800-luvun puolelta ja keskittyy 1900-luvun alkuvuosikymmenten modernismiin. Jälkimmäisen osan huoleksi jää koko jälkimoderni aika aina uuden vuosituhannen vaihteen kynnykselle. Osien sisältöä luonnehtivat otsakkeet kuuluvat: From Fin-de-Siècle to Negritude (1995) ja From Postwar to Millennium (1998).

Toimittajien kokoavana ajatuksena on näyttää, minne käynnistyvän vuosituhannen runouden juuret ulottuvat. Nämä runot ovat meidän runouttamme, niiden tekijät meidän aikalaisiamme. Esteettisenä imperatiivina on, että runoilija kulkee etulinjassa, uutta luoden ja kielen mahdollisuuksia radikaalisti tutkien ja hyödyntäen. Nämä runot eivät ole yhdestä muotista.

Antologia etenee periaatteessa kronologisesti, mutta ottaa mielenkiintoisia sivuaskelia. Siitä esimerkkinä vaikkapa ykkösosan alaotsikossa mainittu négritude , 1930-luvulla esiin noussut Afrikan ja Karibian alueen kirjallisuus. Runouden suullisen perinteen jatkajina esitellään ykkösosassa Bessie Smith ja kakkosessa blueslaulaja Robert Johnson ja uudempi raspikurkku Tom Waits. Erillisiä osastoja saavat myös Japanin sodanjälkeinen runous, italialainen neo-avanguardia, amerikkalaiset kielirunoilijat ja koneavusteinen kyberpoetiikka. Viime mainitun esi-isinä luetellaan tottakai F. T. Marinetti ja Marcel Duchamp.

Toimittajien omaperäisistä ratkaisuista kertoo muuan merkillinen yksityiskohta. Englanninkielisen modernismin ehdoton kärkinimi T. S. Eliot mainitaan kyllä sisällysluettelossa, osana samaa ”galleriaa” kuin Yeats, Stein, Stevens, Joyce, Williams ja Pound, mutta häneltä ei siteerata ainuttakaan runoa! Eliotin nimen alla lukee ainoastaan [The Waste Land], juuri niin, hakasulkujen sisään kirjoitettuna. Runoilijan ja hänen pääteoksensa nimet löytyvät niin ikään asianmukaisesta kohdasta, tekstisivulta 382. Niiden perään todetaan vain, että antologioiden vakiomateriaaliin kuuluva runo löytyy vaivatta niin Eliotin kootuista kuin amerikkalaista modernismia esittelevistä runovalikoimista. (Miksi siis painaa sitä tähän?) Omituista ratkaisua perustellaan sen jälkeen tulevassa puolen sivun kommentaarissa, jossa todetaan Eliotin merkitys modernismin kehitykselle ja ansiot muun muassa kollaasitekniikan käyttäjänä, mutta myös hänen konservatisminsa ja syyllisyytensä siihen, että amerikkalainen runous juuttui vuosikymmeniksi akateemisuuden kahleisiin. Loppupäätelmä kuuluu: ”Vaikka Autio maa jää tässä julkaisematta, teoksella on ilman muuta sille kuuluva paikkansa käsillä olevassa teoksessa kartoitettujen rajojen sisäpuolella.” Omituista, ennen näkemätöntä, kiinnostavaa. Olisiko mahdollista julkaista omissa nimissään antologia, joka koostuu tekijöiden ja teosten nimistä, siis pelkästä sisällysluettelosta?

Kursoriseen, lähinnä sisällysluetteloa referoivaan väliraporttiini kuuluu ilman muuta muutama sana suomalaisesta näkökulmasta. Kyllä, koko maailman runoutta syleilevään antologiaan sisältyy myös suomalaisia runoilijoita, kaikkiaan kolme kappaletta. He ovat Elias Lönnrot, Edith Södergran ja Paavo Haavikko. Valinnasta ja sen edustavuudesta voi olla monta mieltä, mutta teoksen kontekstin huomioon ottaen se on perusteltu.

Lönnrotin mukanaolosta ja sijoittelusta kannattaisi oikeastaan olla ylpeä, sillä katkelma hänen Kalevalastaan on painettu ykkösosan ”edelläkävijöitä” esittelevään osastoon, heti William Blaken ja Hölderlinin jälkeen, ennen Whitmania ja Baudelairea. Ei hullumpi seura. Kommenttiosuudessa Kalevalaa kuvataan shamanistisen perinteen myöhäiseksi edustajaksi, sankarieepokseksi, joka aseitten sijaan luottaa sanan maagiseen voimaan, ja edelleen myöhemmän etnorunouden varhaiseksi edelläkävijäksi. Käännösnäyte, jonka tekijäksi mainitaan muudan Francis Peabody Magoun nuorempi, on muodollisesti mielenkiintoinen. Kalevalamitan lyhytrivinen, hakkaava nelipolvinen trokee on venytetty tuplaleveyteen, näin:

Beloved friend, boon companion,     fair comrade in speech!
Rarely do we get together,     get to talking
on these wretched marches,     poor northern parts.

Ruotsiksi kirjoittanut Södergran on sijoitettu ykkösosan toiseen galleriaan, samaan josta löytyvät myös hänen edellä luetellut amerikkalaiset aikalaisensa, heti Osip Mandelstamin ja César Vallejon väliin. Runoilijalta esitellään kolme runoa – Helvetti, Vierge moderne ja Vaisto, joista hieman yllättäen vain keskimmäinen on julkaistu suomeksi – Stina Katchadourianin englanniksi tulkitsemina. Asiallisen, Södergranin elämää ja tuotantoa kuvaavan kommenttiosuuden on kirjoittanut Anselm Hollo.

Paavo Haavikon Talvipalatsin kaksi runoa on sijoitettu kakkososan kakkosgalleriaan, muun muassa Rothenbergin, Tranströmerin, Voznesenskyn, Amiri Barakan, Ted Berriganin ja Saarikosken salarakkaana tunnetun Sarah Kirschin vähintäänkin heterogeeniseen seuraan. Kääntäjä Hollo esittelee Haavikon mitäpä muuta kuin suomalaisen vapaamittaisen modernismin ylimpänä edustajana, ironikkona ja hillityn understatementin viljelijänä, joka ei kaihda suuriakaan aiheita.

Vielä yksi huomio. Kakkososa ja samalla koko antologia päättyy kolmen runoilijan ”jälkisoittoon”. Ensimmäinen runo on Robert Duncanilta, yhdeltä amerikkalaisen avantgarden kotijumalalta, viimeiset kaksi antologian toimittajilta Jorisilta ja Rothenbergiltä. Jorisin runo Fin-de-Siècle Identikit alkaa:

This is my age
this is what Sibelius wrote at 36
sibilant
Sibelius easy
lure easily
resisted twisted towards
another mood
this is no longer 1901
cannot transcribe it
this his second
symphony

Eikä Sibeliuksen mainitseminen siihen pääty, säveltäjämestari putkahtaa esiin vielä muutaman kerran nelisivuisen runon mittaan, jonkinlaisena aikakausien välisellä rajapyykillä seisovana edushahmona. Aika jännää, kun muistaa mistä teoksessa lähdettiin liikkeelle. Kaksi pienen pohjoisen maan ”suurta suomalaista”, Lönnrot ja Sibelius, koko maailman runoantologian henkisinä kirjatukina. Ei hassumpaa.

Katsoja sukeltaa

Dan Sundell kirjoittaa Lauri Anttilan näyttelystä aamun Hbl:ssä. Laajaan arvioon sisältyy kappale:

Konstnären visar en sak men konstverket handlar egentligen om en annan, om något som inte syns.

Puhe on kymmenen valokuvan sarjasta, jonka nimi kuuluu Skäggdoppingen dyker eli Silkkiuikku sukeltaa. Merkittävää on se, että lintu on koko ajan veden alla näkymättömissä ja katsoja näkee ainoastaan sukelluksen kestäessä veden pintaan muodostuneet kuviot: taiteilija näyttää yhden asian, mutta itse asiassa taideteos käsittelee jotain aivan muuta, jotain sellaista mikä ei ole näkyvissä.

Perinteinen metafora näkee taideteoksen jäävuorena, jonka substanssista vain pieni osa on näkyvissä. Ajatus menee niin, että taiteilija ikään kuin lataa teokseensa jotain enemmän kuin mitä käärepaperi näyttää ja että voidakseen arvostaa ja ymmärtää teosta täydellisesti katsojan velvollisuus on kaivaa esiin tuo pinnan alle jäävä sisältö.

Anttilan käsitetaiteellinen teos menee pidemmälle. Kuvasarja on moniulotteinen kuva siitä, mitä tapahtuu kun taideteosta katsotaan. Se tuo esiin kaikki aktiin osallistuvat. Tässä on tekijä, tässä on teos, tässä on katsoja. Teos on kaikki, eikä se ole kaikki. Tekijä osoittaa vettä, katsoja sukeltaa.

Jouten

Johnny Hodges photographed by Terry Cryer

Time on My Hands

lsSADFödASSSSSSS FDSÄÄÄÄF SFDÄÄÄÄÄÄÄF SFDÄ’ GSDFG GDFGDF
ÖSADÄ ASÄ AAÄ
AÄSAFD A asäf sadfä f sdfäf sdgfg sdg ss zaxsgd sdgg sdg sbdgsdg sgsggs sggs
sgggggg sgåä

sdg sdgssg sdgsdg sgdsdg sdsgdllsdg s¨s gsgdosg sgd sgdgds
ggsdgsedfu sdyfsus agasgf asf asff afs fas fas fas sbdgagasdg afdha sdaggasr

gadgsgfh czxbxzb zvbcygf cvxhhjvcx gszag afghafh fdhsdhf fhfdsfhgfs
asdfhdhs xcxzhbcvzvbbnss az aa a a a a afh hfgxghgjd dfhk hdgkfkf zvxnx z FDs
vjxgj xghk sfhs gsdahgd vfdasfvasdfv fsd sfdvsfdvsdfv fvsddfv

sd fvdsvsd
fd fsvsdf vsfdgj sdfhjgf,k z ZX xzvxc z czC sjsdsa fdasioadg
afgaågfg å

fgadåaodisa das gfdasgoljladsga lalögjsdga fdj
vasdfjagfdgfgoosdkfohsdfkgkshjodnkxxxxxxjnxhgpkkn
bvonhyknkxblnkcbö<>

Johnny Hodges plays Time on My Hands featuring KK on keyboard.

Toden kuvia

Sarjasta Colors. Värien läpinäkyvyydestä, 1996.

"Maalaus on vaikutelmien, valokuva taas optinen projektio. Juuri siksi kuvitellaan, että valokuvalla tai videolla on todistusvoimaa. "

Ympäristökuvia. Lauri Anttilan näyttely 23.1. saakka Suomen kuvanveistäjäliiton galleria Sculptorissa, Eteläranta 12. »

Halu vaihtaa ajatuksia — will to exchange

Tom Beckett keskustelee Crag Hillin kanssa uudessa haastatteluihin keskittyvässä blogissaan nimeltä e-x-c-h-a-n-g-e-v-a-l-u-e-s. Poeettisten kysymysten lisäksi haastattelussa paneudutaan myös blogaamiseen. Hillin mielestä se jatkaa vanhoja perinteitä. Ennen internetiä runoilijat ja taiteilijat hankkiutuivat tekemisiin toistensa kanssa muun muassa postitaiteen kautta. Hill luettelee pitkän listan kansainvälisiä nimiä ja sanoo sitten:

Talk about enlivening! These writers and artist were my audience, the ears and eyes and hearts on the other side of the void (such was the life of a visual poet in l=a=n=g=u=a=g=e-dominated Bay Area). Can’t think of much else that energizes one to work like the kind of creative and thoughtful exchange I was a part of.

Blogging, too, has brought me those connections. I’ve connected with you [Tom Beckett], re-connected with Steve Tills and Jim McCrary, "met" Mark Young, Eileen Tabios, Chris Murray, Andrew Lundwall, Jukka-Pekka Kervinen, Kari Edwards, and so many others. Again, talk about enlivening, life-giving. Blogging — interaction between artist and audience, even in a form with limitations such as blogging (what form of communication doesn’t have a limitation, even love-making?) — is life-blood. In many ways, blogging has been even more satisfying — responses are almost immediate. Unlike mail and, for that matter, publication in journals and zines, blogging is potentially open to everyone with internet access (there’s an exhibitionist in all of us thinking someone we don’t know might come across an entry, read our thoughts). The audience then is both personal and exponential. That’s pretty enlivening stuff.

Oma, tähän mennessä runsaat seitsemän kuukautta kestänyt seikkailuni blogosfäärissä on ollut kokemuksena ainoastaan positiivinen ja herättänyt sisälläni samanlaisia, lähes ekstaattisia tuntemuksia. Erityisen merkittävää on ollut kokea, että tekemisilläni on oikea, todellinen yleisö. (Sillä, että tuo yleisö on mitättömän pieni, ei ole merkitystä.) Miten muuten olisin ikinä joutunut tekemisiin Jukka-Pekka Kervisen, Mark Youngin, Geof Huthin, Anny Ballardinin, Harry K. Stammerin tai Ron Sillimanin kanssa — runoilijoiden, jotka kaikki ovat tavalla tai toisella ilmaisseet kiinnostuksensa työhöni ja antaneet siten ymmärtää, että sen jatkaminen ja jakaminen on mielekästä?

Tämä on minun Pariisini, minun Zürichini, minun New Yorkini, minun San Francisconi.

kimmopietiläiset vs. jyrkipelliset

Kielen kysymykset herättävät jatkuvasti intohimoja, kuten Ison suomen kieliopin ympärille syntyneestä keskustelusta näkee.

Hannu Raittilan kokosivun arvio jouluaaton Hesarissa oli yhtä aikaa kirjailijan kiitos mutta myös selkeä irtiotto kieliyhteisön siitä sivustasta, joka vaivojaan säästämättä kokoaa sääntöjä sille "tekemällä tehdylle rakennelmalle", jota suomen kirjakieleksi kutsutaan.

Herkimmät tulkitsivat Raittilan tekstin niin, että hän olisi suosittamassa koko kieliopin heittämistä romukoppaan. Se ei suinkaan ollut tarkoitus, kuten kirjailija tänään ilmestyneessä vastauksessaan varmuuden vuoksi toteaa. Sääntökokoelmaa tarvitaan, mutta on myös olemassa sellaisia kielenkäytön alueita, joissa käyttäjä voi ja hänen tuleekin ottaa vapauksia.

Opettaja Ritva Hartzellin ja suomentaja Kimmo Pietiläisen äidinkielensä puolesta tuohtuneet reaktiot olivat paljon puhuvia. On olemassa ihmistyyppi, joka ei koskaan poikkea merkityltä polulta ja ajaa varmaan partansakin jonkun kirjoittaman ohjesäännön mukaan. Onneksi kielelle ja kirjallisuudelle joukossa on aina silti joku suitsematon jyrkipellinen tai hannusalama.

Mallander Box

J. O. Mallander on julkaissut koko äänitetuotantonsa yhdessä paketissa More Time — Hits & Variations 1968—1970. Kokoelmaan sisältyy tottakai myös Mallanderin tunnetuin teos Extended Play, johon on taltioitu vuosien 1962 ja 1968 presidentinvaalien kuuluisa ääntenlaskurituaali, niin sanottu kekkosmantra. Harri Uusitorppa kirjoittaa teoksesta tämän aamun Hesarissa:

Myös Mallanderin 1962 ja 1968 herättivät monia kysymyksiä, mutta täsmällisiä vastauksia olikin vaikeampi antaa.

Oliko kyseessä käytännön pila vai poliittinen kommentti, ja kenen teos Extended Play oikein oli? Ja voiko äänilevyllä julkaistua ääntenlaskua kutsua edes teokseksi — sen paremmin kuin sitä valkoista pisoaaria, jonka ranskalainen Marcel Duchamp kantoi näyttelyyn Suomen itsenäistymisvuonna?

Ja olivatko nämä Mallanderin "Kekkoset" edes laillisia?

Huomionarvoisia kysymyksiä kaikki, nyt kun keskustelu copyrightista ja copyleftistä, tekijänoikeuden radikaalista uudelleenmäärittelystä on noussut jälleen ajankohtaiseksi.

Toisen runosta toisin sanoin

Kehutaan nyt vaihteeksi Hesaria, tai ainakin sen avustavaa kriitikkoa Markku Paasosta, jonka arvio Peter Mickwitzin runojen valikoimasta En Rymdfarkost av glas saa kiinnostuksen heräämään. Pätkä ylistävän kritiikin keskivaiheilta:

Mickwitz kirjoittaa viime vuonna ilmestyneessä keskustelukirjassa Poesi med andra ord, että hänelle runous on kolmiulotteinen leijuva esine, "jonka osat kommunikoivat keskenään ennakoimattomalla tavalla, jossa on hälyä, melodioita, muodottomiksi vääntyneitä kliseitä, ihmisten ääniä, kuvia, värejä, rytmeijä, virheitä ja erehdyksiä".

Monet Mickwitzin runot ovat todellakin jatkuvassa muutostilassa. Vaikka niiden tekijä on halunnut sanoutua irti tietyistä kuvakielen konventioista, niissä ei ole mitään askeettista. Ne eivät kiellä kuvaa, vaan laittavat kuvan liikkeeseen monin, usein väkivaltaisin keinoin.

Mickwitzin runous näyttäisi toivottavan kaikki kielen figuurit ja rekisterit tervetulleiksi. Samalla se laittaa ne armottomaan käsittelyyn. Sen silmiinpistävin piirre on, että se alistaa kaiken, mikä sen piiriin joutuu, eräänlaiselle toistojen ja keskeytysten koneistolle.

Toisto ja änkytys, lauseiden, jopa sanojen pirstoutuminen ja vääristyminen tuottaa toisessa ääripäässään herkkiä, haparoivia tai tunnustelevia sävyjä, toisessa taas puhdasta verbaalia väkivaltaa. Vaikutelma sisällön ja muodon täydellisestä ykseydestä syntyy varsinkin muutamassa rakkausrunossa, jossa silpoutuminen koskee yhtä lailla kieltä kuin puheena olevia ihmisruumiitakin.

HS 9.1.2005

Lukijapalautetta Timo Valjakalle

...jonka arvio Kimmo Pasasen Ad Reinhardtin taidetta käsittelevästä Mustasta neliöstä tämän päivän Hesarissa on esimerkki rikollisen tyhjästä kulttuurikirjoittelusta. Jutusta ei löydä ainuttakaan konkretisoitua, oivaltavaa ajatusta siitä, mikä kuvataiteilijoita mustan neliön maalaamisessa kiehtoo. Mikä on tämä tarve "äärimmäisten" ja "lopullisten", valottomien ja lähes aineettomien maalausten tekemiseen? Sen tiedon välittäminen lukijalle pitäisi kai olla kirjoittajan päällimmäisin tavoite.

A square 'neutral, shapeless' canvas, five feet wide, five feet high, as high as a man, as wide as a man's outstretched arms 'not large, not small, sizeless', trisected 'no composition', one horizontal form negating one vertical form 'formless, no top, no bottom, directionless', three 'more or less' dark 'lightless' no- contrasting 'colourless' colours, brushwork brushed out to remove brushwork, a matte, flat, freedhand painted surface 'glossless, textureless, non-linear, no hard edge, no soft edge' which does not reflect its surroundings ?\ a pure, abstract, non-objective, timeless, spaceless, changeless relationless, disinterested painting ?\ an object that is self-conscious 'no unconsciousness' ideal, transcendent,aware of no thing but art 'absolutely no anti-art'.

from Art as Art: The Selected Writings of Ad Reinhardt

Kauneus pettää

Joan Miró's "Untitled" from Series II (1947) at the MoMA.

Että kirjoitus voikin olla kaunis kuva

Jukka-Pekka on kaivanut esiin jälleen uuden vaihteen koneestaan. Check it out. »

Kirjuttoa

Sain joululahjaksi Nykysuomen etymologisen sanakirjan, ja kuinka ollakaan yksi ensimmäisistä hakemistani sanoista oli "kirjoittaa":

Verbi on johdos itämerensuomalaisesta, alun perin merkkiä tai (koriste)kuviota tarkoittaneesta kirja-sanasta, ja myös kirjoittaa on alkuaan tarkoittanut kuvioimista esim. piirtämällä, leikkaamalla tai ompelemalla.

Täytyy sanoa, sen perusteella mitä olen tehnyt tässä, täällä ja täällä, en ollut lainkaan hämmästynyt.

Älä sinä huoli, Mummi kulta

I:lle, J:lle ja J:lle

valosta
valo

surmasta
suru

tomusta
tomu

ulottuu
elo

Kirje murheesta ja toivosta

Uusin New Yorker raportoi hyökyaallon tuhoalueilta Etelä-Intiasta. Akash Kapurin kirjoittama "Letter From Kalapet" kertaa katastrofin pääkohdat, mutta keskittyy kuvaamaan ihmisten arkipäiväisiä ponnisteluja kaiken hädän, murheen ja toivottomuuden keskellä. Elämän palauttaminen uomiinsa on välttämätöntä sitä mukaa kun välitön huoli itsestä ja lähimmäisistä kaikkoaa edes hiukan mielestä. Ihmisluonto onneksi on sellainen, että se taipuu muttei anna periksi. Nuoret tytöt ja pojat eivät lakkaa vilkuilemasta toisiaan sillä silmällä vaikka mikä tulisi. Arjen sujumiseksi on tehtävä kaikkensa, vaikka sitten korjautettava mudassa vaurioituneet kodinkoneensa. Akash Kapurin kirje päättyy:

Most of the shops were shuttered, but for the local electronics repairman business was brisk. His storefront was piled with television sets and videocassette players. A couple stood watching as the shop owner took apart a DVD player. The DVD was still inside, and the components were caked with mud.

“Go home,” the owner told the couple. “We’ll call you if we can fix it.”

“Where should I go?” the woman said, laughing. “I don’t have a home.”

Lisää nimiä

Osanottajalista tapahtumaan, jossa "Runo kohtaa Aasian katastrofin", on pidentynyt. Tällä tiedolla mukana ovat - paikalla tai tekstein - ainakin runoilijat Vilja-Tuulia Huotarinen, Ville Hytonen, Jyrki Kiiskinen, Karri Kokko, Leevi Lehto, Rakel Liehu, Saila Susiluoto ja Jouni Tossavainen. Osoitetiedot ja alkamisaika, ks. eilinen viesti.

Runo kohtaa Aasian katastrofin

Toinen Leevi Lehdon järjestämä tapahtuma "Kohtaamisia runon tilassa" järjestetään Kaapelitehtaan puristamossa huomenna tiistaina 4.1. ja se on omistettu tapaninpäivän hyökyaallon uhreille. Tapahtumaan nimeltä "Runo kohtaa Aasian katastrofin" osallistuvat Lehdon lisäksi ainakin runoilijat Karri Kokko ja Rakel Liehu. Ne, jotka haluavat vielä mukaan, keskustelemaan tai lukemaan runoja, voivat ottaa yhteyttä Leevi Lehtoon: leevilehto@yahoo.com tai 040-5506262.

Tapahtuma on osa Ilona Silentin järjestämää sosiodesign-näyttelyä "Kohtaamisen tilassa". Tiistain tilaisuuden teemoja ovat ainakin runon kyky käsitellä ja kohdata "ennakoimatonta" ja "suunnatonta" (tärkeitä sekä perinteisessä että modernissa runossa) ja sen mahdollisuudet antaa ilmaisu "sanomattomalle", myös käsityskyvyn ylittävälle surulle. Samalla tutkitaan tietysti myös sitä, mitä runon "yhteiskunnallisuudella" maailmassamme tulisi tai voisi ymmärtää.

Tapahtuma alkaa klo 18 osoitteessa Kaapelitehtaan Puristamo, Tallberginkatu 1 C, Helsinki, sisäpiha.

Uusi ääni blogosfäärissä

Tommi Parkko on liittynyt runoilevien blogaajien tai blogaavien runoilijoiden joukkoon. Sivusto nimeltä Lyhyt muisti sisältää huomioita töistä ja päivistä.

Mediavaihtoehtoja

Lehdistömme vaihtoehdottomuus on ainakin osaksi harhaa ja johtuu myös lukijoiden laiskuudesta. Vaihtoehtoja on. Otetaan tämän aamun Helsingin Sanomat, the paper of record, ja verrataan sen kulttuurisivuja Hufvudstadsbladetin tarjontaan. Ensin HS:n otsikot:

Glitteriä ja glamouria Amerikan arkeen
Kun Aalto osui arkkitehtuurin muotokieleen
Kädenjälki miesarkkitehdin varjosta
Kapinallisten Cork on uusi kulttuuripääkaupunki
Sibelius olikin moderni ja aikaansa edellä
Jazzmuusikko Artie Shaw kuoli
Tv-maailma: Krisse Salminen paras tv-kasvo
Veteraanin laatudekkari
Mailmalle ja kotiin

Hbl:n sunnuntain kulttuuritarjonnan aiheita ovat pilviaiheinen maalausnäyttely Berliinissä, Rainer Maria Rilke, Bodil Malmsten, Annie Proulx, Theodor Adorno ja Teater Mars. Näin lueteltuna ruotsinkielisen päälehtemme kiinnostuksen kohteet eivät ehkä kuulosta yhtään sen innostavammilta kuin Hesarinkaan. Ero on asenteessa. Suomeksi sanellaan, ruotsiksi jaetaan. Suomeksi haukotellaan, ruotsiksi innostutaan. Sitäpaitsi Hbl:n taitto on tuoreempi, mielenkiintoisemmaksi tekevä. Jos mistään, niin Hesaria voisi kiittää siitä, että "Kun Aalto osui arkkitehtuurin muotokieleen", Leevi Lehdon tuotanto täydentyi jälleen yhdellä rivillä.

Eilen, tänään, huomenna

Ei miel mettä keittänt.

---

Omenpuuk kukostava!