Toisen runosta toisin sanoin

Kehutaan nyt vaihteeksi Hesaria, tai ainakin sen avustavaa kriitikkoa Markku Paasosta, jonka arvio Peter Mickwitzin runojen valikoimasta En Rymdfarkost av glas saa kiinnostuksen heräämään. Pätkä ylistävän kritiikin keskivaiheilta:

Mickwitz kirjoittaa viime vuonna ilmestyneessä keskustelukirjassa Poesi med andra ord, että hänelle runous on kolmiulotteinen leijuva esine, "jonka osat kommunikoivat keskenään ennakoimattomalla tavalla, jossa on hälyä, melodioita, muodottomiksi vääntyneitä kliseitä, ihmisten ääniä, kuvia, värejä, rytmeijä, virheitä ja erehdyksiä".

Monet Mickwitzin runot ovat todellakin jatkuvassa muutostilassa. Vaikka niiden tekijä on halunnut sanoutua irti tietyistä kuvakielen konventioista, niissä ei ole mitään askeettista. Ne eivät kiellä kuvaa, vaan laittavat kuvan liikkeeseen monin, usein väkivaltaisin keinoin.

Mickwitzin runous näyttäisi toivottavan kaikki kielen figuurit ja rekisterit tervetulleiksi. Samalla se laittaa ne armottomaan käsittelyyn. Sen silmiinpistävin piirre on, että se alistaa kaiken, mikä sen piiriin joutuu, eräänlaiselle toistojen ja keskeytysten koneistolle.

Toisto ja änkytys, lauseiden, jopa sanojen pirstoutuminen ja vääristyminen tuottaa toisessa ääripäässään herkkiä, haparoivia tai tunnustelevia sävyjä, toisessa taas puhdasta verbaalia väkivaltaa. Vaikutelma sisällön ja muodon täydellisestä ykseydestä syntyy varsinkin muutamassa rakkausrunossa, jossa silpoutuminen koskee yhtä lailla kieltä kuin puheena olevia ihmisruumiitakin.

HS 9.1.2005