Runoilijan välineet

Kynnys runoilijan uralle ryhtymiseen on matala, ainakin moneen muuhun taiteenlajiin verrattuna, huomauttaa Ron Silliman. Aloittaakseen runoilija tarvitsee vain kynän & paperia.

No need for heavy equipment, whether that of a film-maker, musician, sculptor or many another art form. No need, for that matter, for any formal training. Putting words to paper is physically easier than coaxing a tone out of an $800 saxophone. Putting which words to paper – now, there’s the rub.

But I would expect that a lot — most? — people who’ve gone into poetry over the years, certainly over the last six decades in the United States, have done so without a sense of it being that difficult to tackle. The difficulty emerges more gradually, once you begin to understand what you’re doing. If anything, it’s the art form that becomes harder the more you know. That’s its dynamic — it’s not personal.

Sillimanin sanat pätevät myös Suomeen. Jostakin syystä kuvitellaan, että runoilijaksi tai kirjalijaksi voi ryhtyä kuka tahansa sisälukutaitoinen ja sanelusta kirjoittava henkilö, jolla on varaa kynänpätkään ja vahakantiseen vihkoon. Se on oikeastaan käsittämätöntä. Millä perusteella runous on yhtään vähemmän vaativaa kuin freskon maalaaminen, sinfonian säveltäminen tai katedraalin piirtäminen? Ainakin runoilijoiden itsensä tulisi asettaa tavoitteensa ja kunnianhimonsa yhtä korkealle.

Loppuosa Sillimanin päivän epistolaa käsittelee San Franciscossa esillä olevaa mielenkiintoista näyttelyä Poetry and Its Arts: Bay Area Interactions, 1954-2004, jossa esitellään runouden ja muiden taiteiden interaktioita. Niin kuin Silliman toteaa, runoilijat uskaltautuvat usein kokeilemaan taitojaan myös muissa taiteenlajeissa.