Runoja uudelle vuosituhannelle

Massiivinen runoantologia Poems for the Millennium on rikastuttanut elämääni parin kuukauden ajan. On väliraportin aika.

Teoksen kuvailu ei ole aivan yksinkertainen asia. Miten voisi olla, kun kyseessä on teos, joka kokoaa yhteen koko maailman runouden. Ensin käsinkosketeltavat ominaisuudet: kaksi nidettä, pehmeät kannet, 1680 sivua. Sitten alaotsikko, jonka mukaan kyseessä on The University of California Book of Modern & Postmodern Poetry. Toimittajina Jerome Rothenberg ja Pierre Joris.

Ajallisesti antologia kattaa väljästi ottaen koko viime vuosisadan. Osien kesken vuosisata jakaantuu luontevasti puoliksi, vedenjakajana toinen maailmansota. Ensimmäinen osa lähtee liikkeelle 1800-luvun puolelta ja keskittyy 1900-luvun alkuvuosikymmenten modernismiin. Jälkimmäisen osan huoleksi jää koko jälkimoderni aika aina uuden vuosituhannen vaihteen kynnykselle. Osien sisältöä luonnehtivat otsakkeet kuuluvat: From Fin-de-Siècle to Negritude (1995) ja From Postwar to Millennium (1998).

Toimittajien kokoavana ajatuksena on näyttää, minne käynnistyvän vuosituhannen runouden juuret ulottuvat. Nämä runot ovat meidän runouttamme, niiden tekijät meidän aikalaisiamme. Esteettisenä imperatiivina on, että runoilija kulkee etulinjassa, uutta luoden ja kielen mahdollisuuksia radikaalisti tutkien ja hyödyntäen. Nämä runot eivät ole yhdestä muotista.

Antologia etenee periaatteessa kronologisesti, mutta ottaa mielenkiintoisia sivuaskelia. Siitä esimerkkinä vaikkapa ykkösosan alaotsikossa mainittu négritude , 1930-luvulla esiin noussut Afrikan ja Karibian alueen kirjallisuus. Runouden suullisen perinteen jatkajina esitellään ykkösosassa Bessie Smith ja kakkosessa blueslaulaja Robert Johnson ja uudempi raspikurkku Tom Waits. Erillisiä osastoja saavat myös Japanin sodanjälkeinen runous, italialainen neo-avanguardia, amerikkalaiset kielirunoilijat ja koneavusteinen kyberpoetiikka. Viime mainitun esi-isinä luetellaan tottakai F. T. Marinetti ja Marcel Duchamp.

Toimittajien omaperäisistä ratkaisuista kertoo muuan merkillinen yksityiskohta. Englanninkielisen modernismin ehdoton kärkinimi T. S. Eliot mainitaan kyllä sisällysluettelossa, osana samaa ”galleriaa” kuin Yeats, Stein, Stevens, Joyce, Williams ja Pound, mutta häneltä ei siteerata ainuttakaan runoa! Eliotin nimen alla lukee ainoastaan [The Waste Land], juuri niin, hakasulkujen sisään kirjoitettuna. Runoilijan ja hänen pääteoksensa nimet löytyvät niin ikään asianmukaisesta kohdasta, tekstisivulta 382. Niiden perään todetaan vain, että antologioiden vakiomateriaaliin kuuluva runo löytyy vaivatta niin Eliotin kootuista kuin amerikkalaista modernismia esittelevistä runovalikoimista. (Miksi siis painaa sitä tähän?) Omituista ratkaisua perustellaan sen jälkeen tulevassa puolen sivun kommentaarissa, jossa todetaan Eliotin merkitys modernismin kehitykselle ja ansiot muun muassa kollaasitekniikan käyttäjänä, mutta myös hänen konservatisminsa ja syyllisyytensä siihen, että amerikkalainen runous juuttui vuosikymmeniksi akateemisuuden kahleisiin. Loppupäätelmä kuuluu: ”Vaikka Autio maa jää tässä julkaisematta, teoksella on ilman muuta sille kuuluva paikkansa käsillä olevassa teoksessa kartoitettujen rajojen sisäpuolella.” Omituista, ennen näkemätöntä, kiinnostavaa. Olisiko mahdollista julkaista omissa nimissään antologia, joka koostuu tekijöiden ja teosten nimistä, siis pelkästä sisällysluettelosta?

Kursoriseen, lähinnä sisällysluetteloa referoivaan väliraporttiini kuuluu ilman muuta muutama sana suomalaisesta näkökulmasta. Kyllä, koko maailman runoutta syleilevään antologiaan sisältyy myös suomalaisia runoilijoita, kaikkiaan kolme kappaletta. He ovat Elias Lönnrot, Edith Södergran ja Paavo Haavikko. Valinnasta ja sen edustavuudesta voi olla monta mieltä, mutta teoksen kontekstin huomioon ottaen se on perusteltu.

Lönnrotin mukanaolosta ja sijoittelusta kannattaisi oikeastaan olla ylpeä, sillä katkelma hänen Kalevalastaan on painettu ykkösosan ”edelläkävijöitä” esittelevään osastoon, heti William Blaken ja Hölderlinin jälkeen, ennen Whitmania ja Baudelairea. Ei hullumpi seura. Kommenttiosuudessa Kalevalaa kuvataan shamanistisen perinteen myöhäiseksi edustajaksi, sankarieepokseksi, joka aseitten sijaan luottaa sanan maagiseen voimaan, ja edelleen myöhemmän etnorunouden varhaiseksi edelläkävijäksi. Käännösnäyte, jonka tekijäksi mainitaan muudan Francis Peabody Magoun nuorempi, on muodollisesti mielenkiintoinen. Kalevalamitan lyhytrivinen, hakkaava nelipolvinen trokee on venytetty tuplaleveyteen, näin:

Beloved friend, boon companion,     fair comrade in speech!
Rarely do we get together,     get to talking
on these wretched marches,     poor northern parts.

Ruotsiksi kirjoittanut Södergran on sijoitettu ykkösosan toiseen galleriaan, samaan josta löytyvät myös hänen edellä luetellut amerikkalaiset aikalaisensa, heti Osip Mandelstamin ja César Vallejon väliin. Runoilijalta esitellään kolme runoa – Helvetti, Vierge moderne ja Vaisto, joista hieman yllättäen vain keskimmäinen on julkaistu suomeksi – Stina Katchadourianin englanniksi tulkitsemina. Asiallisen, Södergranin elämää ja tuotantoa kuvaavan kommenttiosuuden on kirjoittanut Anselm Hollo.

Paavo Haavikon Talvipalatsin kaksi runoa on sijoitettu kakkososan kakkosgalleriaan, muun muassa Rothenbergin, Tranströmerin, Voznesenskyn, Amiri Barakan, Ted Berriganin ja Saarikosken salarakkaana tunnetun Sarah Kirschin vähintäänkin heterogeeniseen seuraan. Kääntäjä Hollo esittelee Haavikon mitäpä muuta kuin suomalaisen vapaamittaisen modernismin ylimpänä edustajana, ironikkona ja hillityn understatementin viljelijänä, joka ei kaihda suuriakaan aiheita.

Vielä yksi huomio. Kakkososa ja samalla koko antologia päättyy kolmen runoilijan ”jälkisoittoon”. Ensimmäinen runo on Robert Duncanilta, yhdeltä amerikkalaisen avantgarden kotijumalalta, viimeiset kaksi antologian toimittajilta Jorisilta ja Rothenbergiltä. Jorisin runo Fin-de-Siècle Identikit alkaa:

This is my age
this is what Sibelius wrote at 36
sibilant
Sibelius easy
lure easily
resisted twisted towards
another mood
this is no longer 1901
cannot transcribe it
this his second
symphony

Eikä Sibeliuksen mainitseminen siihen pääty, säveltäjämestari putkahtaa esiin vielä muutaman kerran nelisivuisen runon mittaan, jonkinlaisena aikakausien välisellä rajapyykillä seisovana edushahmona. Aika jännää, kun muistaa mistä teoksessa lähdettiin liikkeelle. Kaksi pienen pohjoisen maan ”suurta suomalaista”, Lönnrot ja Sibelius, koko maailman runoantologian henkisinä kirjatukina. Ei hassumpaa.