Paljon onnea vaan

luokkatoverilleni, taidemaalari Silja Rantaselle, joka tänään täyttää 50 vuotta. Tämän päivän Helsingin Sanomien syntymäpäivähaastattelussa sanotaan:

Yksi taiteen tekemisen edellytys Rantaselle on se, että hän voi tehdä sitä mistä hän on kiinnostunut juuri niin kauan kunnes hän ei enää tiedä miten jatkaa. Mikään toinen asia ei myöskään saa pakottaa häntä keskeyttämään.

Yleensä taiteilijoita pidetään etuoikeutettuina ja heitä kadehditaan sen vuoksi, että he saavat tehdä sitä mistä he ovat kiinnostuneita. Rantasen ajatuksen loppuosa (kursivointi minun) on kuitenkin tärkeä, taiteilijan työn luonnetta kuvaava täsmennys. On käännettävä joka ainut kivi. Ja opittava kestämään se turhautumisen tunne, ettei vastaus löytynyt sen viimeisenkään kiven alta. Viimeisen lauseen kärki sen sijaan on suunnattu niille ihmisille, ismeille ja instituutioille, jotka pyrkivät sääntelemään ja määrittelemään taiteilijan tekemisiä ja tekemisen rajoja.

mobiilia menoa vierumäen gardenista katossa kruunu lavalla meiju suvas flaksi niin ja näin

Mitä kuuluu runomitta?

Tuli&Savussa (2/2005) ollaan kiinnostuneita runoilijoiden suhteesta mitallisuuteen. Seuraavassa minun vastaukseni.

1. Mitä mitallisuus merkitsee sinulle lukijana ja kirjoittajana? Ovatko runomitat sinulle tuttuja ja merkityksellisiä tapoja ajatella runoutta?

Kokeilen mielelläni erilaisia ääneenlukutapoja. Luen mitallista runoa kuin vapaarytmistä, siis tietoisesti mittaa vastaan, ja vastaavasti skandeeraan vaikkapa sanomalehtiproosaa. Kalevalamitan murskaaminen on aivan erityisen haastavaa ja opettavaista. Täysin nonlineaarisesta hölynpölystä saa vakuuttavan oloista, kun lukutavan muuttaa mölytorvea tai uutistenlukijanuottia jäljitteleväksi. Ja käyttöohje kierähtää lemmenlyriikaksi, kunhan hidastaa ja madaltaa vähän ääntään. Tämä liittyy siihen, että pääosa runoudesta on tehty korvalle, ei silmälle. Ja jos sillä suunnalla haluaa kehittyä, on pakko harjoittaa esiintymistaitojaan.

2. Millainen suhde sinulla on suomalaiseen runouteen ennen modernismin murrosta? Mitkä perinteisempiin mittoihin kirjoittaneet runoilijat koet läheisiksi? Miten he ovat vaikuttaneet, jos ovat, kirjoittamiseesi?

Suoranaisesti tuskin mitenkään. Mutta minkäs teet, jos ja kun kuulit lapsuudenkodissasi runoutta ääneen lausuttuna, Harmajaa ja Sarkiaa nyt ainakin. Se vain kuului jotenkin asiaan, että suomeksi kirjoitettuun lyriikkaan oli suhde ja että sitä osattiin ulkoa edes muutaman säkeistön verran.

3. Oliko mitta mielestäsi oikeutettu modernismin kritiikin kohde?

Oikeutettu, muttei pääasiallinen syntipukki. Sanotaan nyt näin, että olisi ollut aika merkillistä joskaan ei mahdotonta, että modernismi Suomessa olisi myöhästynyt vielä tästäkin. Siinä taistelussa sopi tölviä kaikkea ja kaikenlaista.

4. Mitä vapaa mitta sinulle tarkoittaa? Mitä mieltä olet suomalaisen modernismin taustaa vastaan T. S. Eliotin lausahduksesta, että vapaankin mitan takaa tulisi kuultaa mitallisuus?

Tulisi ja tulisi. Hiukan vierastan tällaisia pakkoja, sillä jokainen valitsee oman palettinsa. Oma tyyli, oma ilmaisu. Niitä tavoiteltaessa kaikki keinot ovat sallittuja. Tänä päivänä suomalaiset rap-artistit (ja uutistenlukijat) tekevät kaikkensa suomen kielen painotussääntöjen murskaamiseksi. Pitäisikö sellainen tuomita? Eikö sekin ole uusien mittojen ja uusien rytmien tavoittelua, ja siinä mielessä suotavaa? Asetan tähän yhden ennusteen eli toivomuksen: kuka suomalainen rap-muusikko tarttuu ensimmäisenä jonkun klassikkorunoilijan mitalliseen tekstiin?

5. Mitä ajattelet käsityksestä, että runon tulisi pyrkiä jäljittelemään luonnollisen puheen rytmiä?

Se on vain yksi ilmaisukeino, ei mikään kaiken kattava tai ylivertainen tavoite. Sen sijaan tärkeämpää olisi ensin päästä yhteisymmärrykseen siitä kuinka puhekielistä suomea tulee kirjoittaa.

6. V. A. Koskenniemi kirjoitti rytmistä runon verenkiertona. Miten sinä ajattelet runon rytmisyyttä ja sointuvuutta ja niiden merkitystä kirjoittamisessasi?

Työkaluina pakissa. Ne otetaan käyttöön ja niitä sovelletaan ilmaisutarpeen niin vaatiessa. Toisinaan ne, tai jompikumpi niistä, voivat muodostaa koko runon, olla sen varsinainen sisältö.

7. Onko mielestäsi edelleen ajankohtaista tuomita leinolainen helkähtely ja sarkialainen unnuttelu-soinnuttelu? Miten sinun kirjoittamisessasi toisiinsa suhteutuvat merkitys (viesti, kommunikaatio) ja merkityksettömyys (rytmi, äänteellisyys, soinnutus)?

Voitteko toistaa kysymyksen molemmat osat.
Voitteko toistaa kysymyksen molemmat osat.
Voitteko toistaa kysymyksen molemmat osat.
Voitteko toistaa kysymyksen molemmat osat.

Nopea reaktio

tänä aamuna postin mukana tulleeseen Tuli&Savun uuteen numeroon (2/2005). Kolme kiitosta:

Pauliina Haasjoelle sanasta kirjallisuudenopiskelijasukupolvi
August Ahlqvist-Oksaselle runosta Suomalainen sonetti
Tommi Kotoselle tittelistä YTM ja metronomi (amk)

Tällä ostan aikaa vastata toimituksen runon mitallisuutta koskeviin kysymyksiin.

Huudot 50, 51, 52 ja 53

ottaisin kaikki jäljellä olevat kesäni tähän perään kiitos

vaihtaisin melkein mitä tahansa melkein mihin tahansa

antaisin melkein mitä tahansa melkein kelle tahansa

pyytäisin pysy loitolla syys jookos

My main point

.
~~~~~~~~~~~~~~

for Geof

Runoudella on imua

Ron Silliman, jonka blogiin tutustuminen innosti aikoinaan minutkin käynnistämään oman vaatimattoman viritelmäni, kertoo visiittilaskurinsa pyöräyttäneen juuri esiin tasalukemat 400 000. Aika hyvin runoutta käsittelevältä blogilta viittä vajaa kolmessa vuodessa. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että asensin laskurin Muisti|kirjaani viime syyskuussa, ja seuraavan vuorokauden sisään tästä hetkestä käyntejä on kertynyt yhteensä 20 000. Ei hassummin sekään, semminkin kun varmasti tiedän, etteivät kaikki blogiin tehdyt vierailut ole omiani. Mitä blogiin kirjoittaminen on saanut aikaan, siitä Silliman kertoo täällä.

Lohduttava tieto

Nykysuomen etymologinen sanakirja selittää sanan "kaivata" muun muassa ikävöimiseksi, tarvitsemiseksi, vaatimiseksi ja valittamiseksi. Yhdeksänrivinen artikkeli päättyy:

Ikävöimistä merkitsevänä kaivata on ensi kerran mainittu herra Martin maanlain suomennoksessa vuoden 1570 tienoilla.

Lohduttavalta tuntuu tieto, että ennenkin on ikävöity, mutta että lakitekstissä? Ja kuka on herra Martti? Hieno titteli joka tapauksessa.

PS. Herra Googlen mukaan herra Martti oli luultavasti Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalainen.

Kerro, kerro kuvastin

Viggo Wallensköld, Meidän opettaja, 2002.

Entä jos tekisi päiväretken Amos Andersonille vuoden nuoren taiteilijan Viggo Wallensköldin näyttelyyn? En ole nähnyt VW:n maalauksia luonnossa, joten lienee aika käydä katsomassa, kuinka kuvat vaikuttavat. Viekö aihe vai vaikuttaako maalaus. Aamun Hbl:ssä kirjoitussarjassa Text om Bild Henrika Lax kirjoittaa näyttelystä:

Jag ser bilderna ikoner eller fönster, som får mig att se, kanske inte mot evigheten, men mot ett inre universum. Då är det inte i fösta hand jag som betraktar bilden. Det är bilden som betraktar mig och kaller mig med på en resa inåt. Målningens fråntala blick blir en spegelbild av min egen blick, som avslöjar mitt djupaste förhållande till mig själv. Underförstått även mitt förhållande till min medmänniska.

______

Myöhemmin. Hämmentävä kokemus. Miten katsoa kuvaa, jossa aihe ja toteutus ovat, eivät ristiriidassa keskenään mutta jotenkin vinksallaan kuitenkin. Jos ei tietäisi, miltä ihminen näyttää, kuinka monta raajaa hänellä on, mikä on ihmisen normaalipaino, millaiset sukupuolielimet hänellä on, kasvaako parta kaikille, Wallensköldin maalauksia voisi pitää tavanomaisina laatukuvina, muotokuvina tämän ajan ihmisistä omissa viitteellisissä ympäristöissään. Mutta miten suhtautua kuvaan, jossa korea nuorimies lojuu divaanilla haarat levällään kirjaimellisesti tussu auki? (Saman voisi tietysti esittää toisinkin päin: alastonta sukupuolielintään esittelevällä naisella on miehen kasvot ja rintakarvat.) Mitä me silloin katsomme? Vai katsooko siinä kuva meitä, kuten Henrika Lax yllä siteeratussa katkelmassa esittää? Luultavasti, sillä tuskin koskaan aikaisemmin olen tuntenut itseäni yhtä paljaaksi, häirityksi jopa, kuin tässä näyttelyssä. Ainakaan museossa tai varsinkaan vaatteet päällä.

Viggo Wallensköldin näyttely Amos Andersonin taidemuseossa 7.8. asti.

Pimeätön

Geof Huth, darkless (17 July 2005)

Geof Huthin Cambridgesta Massachusettsista lähettämä kortti tipahti postiluukustani tänä aamuna. Kortti viipyi matkalla vain neljä päivää, joten tuskin voimme puhua etanapostista. Kahdestatoista siveltimenvedosta koostuva, tavalliselle ruskealle kartongille piirretty kalligrafia muodostaa sanan, jota ei löydy sanakirjasta mutta jonka merkitys on yhtä kaikki ymmärrettävissä. Sana koostuu englannin kielen substantiivista "dark" (pimeys, pimeä) ja puuttumista ilmaisevasta liitteestä "-less" (-ton, -tön). Yhteen liitettynä näistä osista muodostuu sana "pimeydetön" tai "pimeätön", jotka nekään eivät ole muodollisesta korrektiudestaan huolimatta vakiintuneita suomen kielen sanoja. Vaikka itse suosin mieluummin muotoa "pimeätön", "pimeydetön" on sikäli lähempänä, että sana "darkless" synnyttää mielleyhtymän pimeyttä merkitsevään käsitteeseen "darkness" (olematta kuitenkaan sen vastakohta). Onko tällaiselle sanalle käyttöä? Ei silloin, jos haluamme puhua eksaktisti pimeyden tai pimeän puuttumisesta (siis valosta, valkeudesta tai valoisuudesta), mutta runollisena esityksenä, siis runona, Huthin teos on korvaamaton: se saa aikaan nopeaa mielensisäistä liikettä ja pakottaa tarkistamaan sanojen ja käsitteiden merkityksiä ja ylipäätänsäkin piintyneitä lukutapoja. Nimeäminen on maailman haltuun ottamista. On valaisevaa, kun kieli näin valaisee meille itseään ja maailmaa, vaikka sitten (mahdottoman) negaation kautta. Ja mikä parasta, jatkoa on kuulemma luvassa...

Uudenlaista runoutta etsimässä

Teemu Manninen, yksi runotaivaamme uusista loistavista tähdistä, kirjoittaa blogissaan "Arkipoetiikkaa ja runoilijamyyttejä vastaan". Mannisen teksti on tervetullut avaus siellä täällä orastavaan poetiikkakeskusteluun, mutta kirjoituksen järkeilyketju on niin monipolvinen, ettei referointi tee sille oikeutta, joten tyydyn lainaamaan tähän vain päätöskappaleen:

Loppukaneettina, jos runous on emotionaalisen kokemuksen kääntämistä sanoiksi (mitä se ei voi olla mutta jos nyt jatketaan tätä ajattelua ymmärtäen että määritelmää tulisi tarkentaa spesifien ilmaisun muotojen luetteloimisen suuntaan ja niiden erityisfunktioiden ymmärtämiseen), jos runous on sydämen puhetta, meidän tulisi pitää mielessämme etteivät tunteet ole aina tosia, eikä sydän aina uskollinen; ajan myötä tunteet muuttuvat, ja uudet tunteet kaipaavat uudenlaista runoutta, uudenlaisia sydämiä.

Sanan voimalla

Laitoin tuohon marginaaliin Sediksen viitoittamana lappusen, jossa lukee "Me emme pelkää". Sellainen on helppo kopioida täältä. Viesti on selvä, muttei yksinkertainen. Miettikäämme sitä.

Visual poetry is...

visual poetry is located in miami beach and houses over 8
visual poetry is the strip mall trilogy
visual poetry is not a bad one
visual poetry is apparent in the eye above the well
visual poetry is crawling words
visual poetry is unmistakable

by Googlism

Rokkipoliisin tuskasta II

Samaisessa aamun lehdessä oli juttu otsikolla Veden heittäjien kaupunki. Siinä kerrottiin, että Helsingin Sanomat rohkeni käyttää palstoillaan sanaa "kuseskelu" ensimmäisen kerran 1995. Oi aikoja.

Tulevasta kielii, että samaisesta plarista löytyivät myös seuraavat lauseet:

Itse aloin meikkaamaan vasta yhdeksännellä luokalla ja käytin vielä silloinkin melko löysiä vaatteita.

Me lääkärit emme ala tukahduttamaan surua.

Molemmat virheelliset muodot esiintyivät tosin puhekielisissä repliikeissä, joten niitä ei voi panna yksinomaan toimituksen kesäterän piikkiin, mutta kyllä ne jotain kertovat suomemme kielen tulevaisuudesta, jos ei muuten niin ainakin tässä yksityistapauksessa. Eli kai se on pakko ryhtyä myöntämään, ennen kuin rupeaa vituttaan, että Schizo-Jannenkin itsepintaisesti viljelemä muoto alkaa olemaan se oikea.

Rokkipoliisin tuskasta I

Yksityiskohta aamun Hesarissa pysäytti miettimään. Natsikauden muistelijoista kertovassa jutussa viitattiin Albert Speerin nuorimpaan tyttäreen Margret Nisseniin, joka työskenteli sittemmin natsiterrorin dokumenttikeskuksen valokuvaajana Berliinissä. Kerrotun mukaan Nissen ei työtä tehdessään koskaan katsonut, mitä valokuvat esittivät. "Hän tarkisti vain, että ne olivat tarkkoja."

En ole halukas, saati kykenevä, arvioimaan Nissenin valitsemaa selviytymisstrategiaa, tai siihen sisältyvää syyllisyysproblematiikkaa. Sen sijaan en muista aiemmin kohdanneeni yhtä viiltävää kiteytystä muodon ja sisällön ikiaikaisesta ongelmasta. Se täytyy pitää mielessä lukiessa, kirjoittaessa.

On tul lut vii mein kin läm min ...

on ter tum mu si mein ta ei
an hei tai vaan tun tul lut
muu siis taa voi mi vii vat
il lat a tä jois au nä sa

kin läm kuu syys min kau
siin ve au rin niin jo al
kaa kään sen ko vyys ja ar
mas ja tuut tul lut on kuu tu

Joel Lehtonen, Hyvästijättö Lintukodolle, 1934 (cut-up version).

W
U
Z
N
Z
X
T
?

Keskustelu visuaalisesta runoudesta

Tom Beckettin mainio blogi e-x-c-h-a-n-g-e-v-a-l-u-e-s jatkaa mielenkiintoisten haastattelujen sarjaa. Tällä kertaa vuorossa on visuaaliseen runouteen erikoistunut runoilija Geof Huth, jonka jututtajina toimivat Crag Hill ja Ron Silliman.

Siilipesue

Pihassamme asuu siiliperhe. Itse olen nähnyt poikasista kerrallaan vain kolme, mutta naapurin todistuksen mukaan niitä on kymmenkunta. Onko se mahdollista? Luonto-oppaani ei kerro mitään siilipesueen koosta, mutta kirjan perusteella poikaset ovat parin viikon ikäisiä.

Jo muutamana päivänä olen pihassa istuessani kuullut selittämätöntä rapinaa viereisestä pensaikosta. Eilisaamuna aamukahvia nauttiessani syy siihen selviää, kun pensaan alta tulee esiin emosiili yhden poikasensa kanssa. Poikanen voisi hyvin mahtua kämmenelleni. Ekskursio ulkopuoliseen maailmaan on pituudeltaan vain puolisen metriä ja kestää korkeintaan minuutin. Istun heistä runsaan metrin päässä. Tuon minuutin aikana ei ehdi tapahtua mitään kummallista, ellei lukuun oteta sitä, että mammasiili heittäytyy hetkeksi raajat oikosenaan asvaltille makaamaan. Selitystä siihen en keksi. Samassa emo nousee jaloilleen ja johdattaa poikasensa takaisin pensaan suojaan. Kaikki on ohi niin nopeasti, etten ehdi lähteä hakemaan sisälle unohtunutta kameraani.

Tänä aamuna istun jälleen aamupalalla lehteen syventyneenä, kun silmänurkassani erottuu liikettä. Yksinäinen pieni siilinpoikanenhan se siinä, aidanviertä reunustavalla nurmikaistaleella, matkalla pensaikoista kohti neljän viiden metrin päässä olevan kiinteän pihapenkin varjoisaa suojaa. Ei kun äkkiä kameraa hakemaan. Kun parin minuutin kuluttua palaan takaisin, siilinpoikasia on kaksi ja tuota pikaa kolme. Kun lähestyn niitä, ne jatkavat touhujaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Poikanen pysähtyy vasta kun kumarrun kameroineni alle metrin päähän siitä. Tätä jatkuu niin kauan kuin liikkeeni ovat rauhallisia, ja poikanen kiertyy salamannopeasti kerälle vain jos satun tekemään jonkin äkkinäisen liikkeen.

Kuvaustilanne on nopeasti ohi, ja palaan lehteni ääreen. Poikaset jatkavat vielä jonkin aikaa maailmaan tutustumista, mutta emoa sen enempää kuin muita mahdollisia sisaruksia en enää näe. Illansuussa siirrän kuvat koneelle. Yhden kuvista näette tuossa ylempänä.

Suomettaren uutisia

Helsingissä 26:tenä päivänä Tammikuuta 1847.

Ulkomailta.

Amerikassa kuuluu sodan vielä kestävän Liittovaltain ja Mexicon välillä.

Portugalissa on kauhioita melskeitä; Kuningatar Maria da Gloria seuranensa on välisti voitolla, välisti taas ne, jotka eivät tydy Kuningattaren tahdon mukaiseen hallitukseen. Monta verenvuodatusta on jo ollut; mitä vielä tullee?

Irlandissa on köyhää kansaa joukottain nälkään nääntynyt; usiassa paikka muallakin, erinomattain Skottlannissa, on myös sangen kallis aika.

Ranskan maalla on ollut hirmuisia tulvavesiä, jotka suuria vahinkoita ovat tehneet.

Juutin maalla on kuulunut vähäisiä riitoja ja sanainkampauksia hallituksen ja rahvaan välillä.

Saksan maakunnissa kampailee uusi Kristillinen seurakunta hengellisillä sota aseilla Paavilaisten hapatuksia vastaan.

Helvetiasta kuullaan keskinäisiä kapinoita.

Italiassa teke nykyinen Paavi työtä kaikella lailla parantaaksensa ja vahvistaaksensa horjuvaa valtakuntaansa.

Unkerilaiset työskentelevät äitinkielensä puolustamisessa.

Greetan maalla tuntuu vielä voimattomuutta, mutta onnellisemmat ajat näyttää siellä olevan tulossa.

Turkin Sultani eli KEisari on sangen ahkera parantelemaan hallituksen vikoja ja valaistusta auttamaan.

Persiassa ja idempänä on Kolera tappanut julmasti.

Indian pohjais-seuduilla ovat Englantilaiset sodan vehkeissä Aasian omituisten sukukuntain kanssa.

Ruotsista ei ole saatu uusia, sillä meri on hyyteessä ja estää Postin kulkua.

Counting you in, Bob

Now that counting has become so fashionable, even sexy, I'm going to put in my 2 cents and show you, possibly, the first count-'em-while-you-can hay(na)ku ever:

love
minus zero
/ no limit

PS. If this is old news, then I'm sorry (I'll be repeating it a billion times).

Hymyilkää toisillenne

Laila ottaa Mülleriä lattialla.

Ruokaa odotellessa osuu käsiini Kersti Bergrothin pakinakokoelma Hymyile kanssani vuodelta 1943. Harva muistaa monipuolisen ja tuotteliaan kirjailijan, jonka lehtipakinoissa esiintyi helsinkiläispariskunta Jukka ja Laila. (En minäkään muistaisi, ellei Bergroth sattuisi kuulumaan nykyään pelkkää Proustia ahmivan äitini, 72, ja hänen sukupolvensa lempikirjailijoihin.)

No, Jukka ja Laila ja heidän lukuisat tuttavansa ovat Bergrothin luomia henkilöitä dialogimuotoon kirjoitetuissa pakinoissa, joissa kuvataan modernia kaupunkilaiselämää kaikkine senaikuisine kotkotuksineen. Istutaan kahviloissa, käydään elokuvissa, shoppaillaan, juorutaan lähipiirin ja vähän ulkopuolistenkin asioista. Tulee mieleen, että varhainen bloginpitäjähän se siinä. Tyylilaji ja salaovela, stadilaista "häiläiffiä" lempeästi irvaileva huumori tuovat mieleen Sivupersoonan, joka tosin tarkkailee urbaania elämänmuotoamme Tampereen vinkkelistä.

Joka tapauksessa vähän on niistäkään ajoista muuttunut. Yksi Lailan ja hänen ystävättäriensä jatkuvista huolenaiheista on oma ulkonäkö, kuntoisuus. Salilla ei tosin käydä, mutta aikakauslehdistä poimitaan ahkerasti liikuntavinkkejä solakkana pysymiseen. Yksi sen ajan fitnessguruista lienee ollut tuo alun sitaatissa esiintyvä Müller, jota "otettiin" omassa kotona, Lailan tapauksessa Jukan tarkkaavaisen katseen alla. Mutta tämä on pelkkää kontekstista luettua arvailua. Kaikkea ei Googlekaan tiedä, ainakaan näin kesähelteellä.

Keskustelunpätkä

Mies 1: Hei, laskeskelin juuri, että jos sain seksiä viimeksi vapunseutuun 2003, voin näinä päivinä juhlia 800. selibaattipäivääni.

Mies 2: Se on monta sekuntia...

Aamun lehti vaahteran alla

Suomenkielen ilmaisuvoimasta

41. Eläinten ääniä.

Iu minun orhini,
Möö minun härkäni,
Muu minun lehmäni,
Myy minun vuoheni,
Mää minun lampaani,
Röh minun sikani,
Hau minun koirani,
Nau minun kissani,
Kaa minun kanani,
Kukko sanoo kukkokiekaa.

(London poem)

— London. I wander thro' each
power is achieved in good part through
poetry magazine called Poetry London which
2005, four terrorist bombs ripped through

so near to London!) The cuckoo, though
flow, And mark in every fact I meet Marks of
a store — Stafford Poem. Elma Yerburgh
bombs ripped through the City of

and topographical poem), representations of
each chartcr'd street, Near where
apart from those who have only selections of
Trigram Press, London. Back to Nature

street, Near where the charter'd Thames
— Has published metrical studies

Compiled 7/9/2005 7:38:24 PM GMT

Get a Google Poem!

Otteita suomenkielen alkeista

1.
kaikki on allt.

2.
Seinä. Lattia. Ikkuna. Ovi. Uuni.
Tuo on katto.

3.
Taulu on suuri.

Istukaa! Istukaa hiljaa!
Kädet pulpetille! Nouskaa!

4.
Taulu on musta.
Minkävärinen taulu on?
Se on musta.

5.
Pojan vihko on likainen, mutta tytön vihko on puhdas ja siisti.

Koulun taulu on iso ja musta.

6.
Tämä ikkuna on yhtä korkea kuin tuo ikkuna.
Ikkunat ovat siis yhtä korkeat.
Mitkä ovat korkeat?
Ikkunat ovat korkeat.

Tuolin jalat ovat yhtä pitkät. Kirjat ovat uudet. Kirjan kannet ovat harmaat, mutta vihkon kannet ovat siniset. Siniset kannet ovat kauniit.

7.
Onko? Ovatko?

Uudet kirjat ovat kauniit.

8.
Kenellä on?
Millä on?

Omenalla on pitkät sarvet.

Pässi osaa suomea.

Pässi itkee: ää, ää, ää.
Poika: Mikä pässillä on kipeä?
Pässi: Pää.

9.
Paavo ja Liisa ovat koulussa. Paavolla on harmaat housut ja harmaa takki. Paavon takissa on iso tasku. Takin taskussa on uusi kukkaro. Uudessa kukkarossa on kirkas raha. Liisalla on sininen hame ja valkoinen pusero. Liisalla on myöskin tasku. Se on hameessa. Mutta taskussa ei ole mitään. Se on aivan tyhjä. Tavallisesti taskussa on nenäliina. Nyt se on Liisan pienessä kädessä.

10.
Opettaja: Oikein.

11.
Matti on vasta vallaton.
Hän on usein nurkassa, mutta silloin hän tavallisesti itkee.

12.
Paavo Pakkala asuu maalla. Siellä Paavon isällä on hevonen. Sen nimi on Lintu, sillä se juoksee niin nopeasti kuin lintu lentää.

Arvoitus.

Perhe syö, pöytä laulaa.

13.

Matti näyttää "pitkää nenää". Montako nenää Matilla on?

37.

Sananlasku.

Etsi hyvää, kuin kala syvää!

Harry Streng: Suomenkielen alkeet I, 1943.

Lomakuvia

Ennen...

















...ja jälkeen.

Road-side Finland

Lomamatkalla jossain Suomessa...

Three looks at Sammas by Kirsi Kaulanen

Kolme kuvaa Fiskarsin-retkeltä

Martti Aiha, Kaksi yksinäistä, 2005.

Hannu Siren, Ei nimeä, 2005.

Kirsi Kaulanen, Sammas, 2004 (yksityiskohta).

Iltapala

Jonain
tällaisena iltana
sataneljäkymmentä vuotta sitten

Aleksiskin:
"Aika hiljaista.
Kesä, pian tässä."


Edit: Aritmeettinen osa viilattu.

Two in Tampere

Me and Josefin from the father-and-daughter-in-a-mirror series.

Me and Heis from the self-portrait series.