Kerro, kerro kuvastin

Viggo Wallensköld, Meidän opettaja, 2002.

Entä jos tekisi päiväretken Amos Andersonille vuoden nuoren taiteilijan Viggo Wallensköldin näyttelyyn? En ole nähnyt VW:n maalauksia luonnossa, joten lienee aika käydä katsomassa, kuinka kuvat vaikuttavat. Viekö aihe vai vaikuttaako maalaus. Aamun Hbl:ssä kirjoitussarjassa Text om Bild Henrika Lax kirjoittaa näyttelystä:

Jag ser bilderna ikoner eller fönster, som får mig att se, kanske inte mot evigheten, men mot ett inre universum. Då är det inte i fösta hand jag som betraktar bilden. Det är bilden som betraktar mig och kaller mig med på en resa inåt. Målningens fråntala blick blir en spegelbild av min egen blick, som avslöjar mitt djupaste förhållande till mig själv. Underförstått även mitt förhållande till min medmänniska.

______

Myöhemmin. Hämmentävä kokemus. Miten katsoa kuvaa, jossa aihe ja toteutus ovat, eivät ristiriidassa keskenään mutta jotenkin vinksallaan kuitenkin. Jos ei tietäisi, miltä ihminen näyttää, kuinka monta raajaa hänellä on, mikä on ihmisen normaalipaino, millaiset sukupuolielimet hänellä on, kasvaako parta kaikille, Wallensköldin maalauksia voisi pitää tavanomaisina laatukuvina, muotokuvina tämän ajan ihmisistä omissa viitteellisissä ympäristöissään. Mutta miten suhtautua kuvaan, jossa korea nuorimies lojuu divaanilla haarat levällään kirjaimellisesti tussu auki? (Saman voisi tietysti esittää toisinkin päin: alastonta sukupuolielintään esittelevällä naisella on miehen kasvot ja rintakarvat.) Mitä me silloin katsomme? Vai katsooko siinä kuva meitä, kuten Henrika Lax yllä siteeratussa katkelmassa esittää? Luultavasti, sillä tuskin koskaan aikaisemmin olen tuntenut itseäni yhtä paljaaksi, häirityksi jopa, kuin tässä näyttelyssä. Ainakaan museossa tai varsinkaan vaatteet päällä.

Viggo Wallensköldin näyttely Amos Andersonin taidemuseossa 7.8. asti.