Uudenlaista runoutta etsimässä

Teemu Manninen, yksi runotaivaamme uusista loistavista tähdistä, kirjoittaa blogissaan "Arkipoetiikkaa ja runoilijamyyttejä vastaan". Mannisen teksti on tervetullut avaus siellä täällä orastavaan poetiikkakeskusteluun, mutta kirjoituksen järkeilyketju on niin monipolvinen, ettei referointi tee sille oikeutta, joten tyydyn lainaamaan tähän vain päätöskappaleen:

Loppukaneettina, jos runous on emotionaalisen kokemuksen kääntämistä sanoiksi (mitä se ei voi olla mutta jos nyt jatketaan tätä ajattelua ymmärtäen että määritelmää tulisi tarkentaa spesifien ilmaisun muotojen luetteloimisen suuntaan ja niiden erityisfunktioiden ymmärtämiseen), jos runous on sydämen puhetta, meidän tulisi pitää mielessämme etteivät tunteet ole aina tosia, eikä sydän aina uskollinen; ajan myötä tunteet muuttuvat, ja uudet tunteet kaipaavat uudenlaista runoutta, uudenlaisia sydämiä.