Ahaa!

Lehti, johon viitatessa tekee viisaimmin kun harrastaa munankuorilla kävelyä, kertasi vuoden taide-elämykset. Hannu Marttilan kokemus kannattaa jakaa: se on se, että sadasti kuultu sytyttää aina uudelleen, ja syvä tyydytys siitä, että itse sittenkin vielä syttyy.

Tavarasanastoa

Tiesittekö, että kielessä on lehtokurppavietepilli, ratakiskontaivutuslaite ja rasiafaneerinleikkauskone? Tai mustaa, valkoista ja vihreää aivastuspulveria? Runo tietää. »

Poimittuja

Kuva Jari Härkönen

Heikki Saure keräsi kymmenen vuotta maassa lojuvia paperinpalasia, ainoana kriteerinä että niissä on kirjoitusta tai kuvia. »

Mitä nyt Suomessa kirjoitetaan

Runouslehti Tuli&Savu verkkosivuineen on ehdottomasti tärkeimpiä medioitamme. Sen runoilijoita esittelevässä sarjassa on vuorossa Hannu Helin. Pakettiin kuuluu Helinin ja Leevi Lehdon käymä keskustelu, jossa puhutaan mm. blogiin kirjoittamisesta. Omasta tyylistään runoilija toteaa:

lyhyessä säkeessä säilyy toi vauhti ja liike
musta pitkä jarruttaa
ja siinä on vaikeempaa saada rytmi toimimaan
mä olen kai joku kolmen soinnun rokkivaari :-)
ja varmaan aika paljon mun lyhyeen säkeeseen
vaikuttaa just jotkut bob dylan frank zappa
tom waits nick cave
niinku muutenkin mun runouteen
paljon enemmän kun se runous
mitä nyt suomessa kirjotetaan

Nulpunt

Osmo Jokisen 1964 ilmestynyt käsitetaiteellinen runokirja Nollapiste on ilmestynyt hollanniksi. Tapahtuman kunniaksi Tuli&Savu julkaisee nettisivuillaan aiheesta pätevän ja kätevän tietopaketin. »

Tie ja Tai de Otteli

Ratkaisu annettiin tuomariäänin:

Kielioppi 1982 palstamillimetriä
Runousoppi 220 palstamillimetriä

Vapaa maa sai viimein myös vapaan kielen!

Reason to believe

I've been writing Poem in Reverse for three and a half months now, and this is what I got for Christmas. A most wonderful present, indeed, and one that gives me purpose to go on all the way up to the starting line. Thanks, Ron.

Sydämeeni joulun teen

Giotto: Tietäjien kumarrus.

san. Vexi Salmi

On jouluyö,
sen hiljaisuutta yksin kuuntelen
ja sanaton on sydämeni kieli.
Vain tähdet öistä avaruutta
pukee loistaen
ja ikuisuutta kaipaa avoin mieli.

Näin sydämeeni joulun teen
ja mieleen hiljaiseen
taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen.

The Adoration of the Magi: Heydon, Norfolk

Tämä ei ole kuva

Näin siinä sitten kävi kun luin New Yorkerista
Robert Lowellin kirjeitä Elizabeth Bishopille.
Runon käsikirjoitus osui silmiini verkosta.
Laitoin sähkön kulkemaan runon läpi.
Runolla ei ole salattuja merkityksiä.

Miten runot syntyvät

Visuaalinen hahmotelma runoksi. »

Miten lie muilla, seuraavassa kuvaus siitä kuinka Ron Silliman kirjoittaa runoa. Muunneltavat muuntaen, siinä voisi olla puhe Poem in Reversestä.

When I’m in the midst of writing the poem, it proceeds in my head in a process that I can only characterize as extremely sensuous – in a work such as Zyxt, I tend to have at any given moment somewhere between 100 to 150 sentences that I’ve “collected,” whether through crafting them on my own, overhearing (including mishearing) others talking, appropriated language from all sorts of sources. I can, in my own head, hear where the poem is going, it’s almost as though I were listening to music. Not in any traditional instrumentation but through the language itself, as sound & as signification. When I come to the point where I’ve last stopped writing I literally look through my current collection of gathered materials to see if something there is what I hear as next. If it is, I insert it. If not, I’m apt to craft a new sentence that fulfills whatever demand I’m hearing. If I have something that is maybe half-right, I’m apt to rewrite it to “fit.” But I don’t think I could ever tell anyone – even myself – what that intuited, ongoing score might be. It’s clearly there in advance of the words, but not necessarily in a fixed form. Rather, I’m very aware that, of my usual batch of 100-plus sentences to chose from, there might be as many as four or five that might somehow fit, represent a possible next moment, although each would instantly transform into a new stroke or beat that would then set up whatever would then come after that. The experience I expect might not be so very different from what some non-writers get out of surfing or snow-boarding, that constant sense of having to shape motion while in motion. »

Joulua vasten toista vuotta!

kirjoittanut Jouni Tossavainen

Vapaa maa, Suomi ja Porilaisten marssi
       — Kerro rohkeasti.
Teille on valehdeltu, joulupukki on olemassa:
       Kotikuusensa kaatanut
Euroopan omistaja, jota vaivaa kihti
       ja himo kiltteihin lapsiin.

Sikala hiljenee joulua kohti
       muttei marketti ja uusi vuosi
räjäyttää rasvamaksat, kinkun rippeitä kerätään
       pitkin sairaalamme seiniä
tonttujen suksivoiteeksi, kalliin maan edustusporot
       täytetään lisäpiikeillä ja samaa lääkettä
muovisista tuopeista imeneet karjut ja emakot poikineen
       vyöryvät halvalla ydinvoimalla lämmitettyihin jäähalleihin
ulvomaan ruumiita — tai ainakin hikisiä panssaripaitoja
       kattoon, tulkaa kattoon sielumme kallis
kulttuurin sulomessun keskeyttää rokki-
       musiikki ja Prisman mainos.

Tammikuun hiljaisuus talven tosi pimeys
       ei sitä tule, liikenne ei hiljene
menoja on ja pitää keksiä lisää veroilmoitukseen.
       Mutta marraskuussa sammunut valo löytyy koko talven
Kuopion kuntopoluilta — jossa horjun kuin kännissä kädet ojossa —
       ja Kajaanin teatterista.
Ei ole vara valaista tietä kun umpitunnelissa hiihtävät yksityis-
       yrittäjät varastivat valot kuuta myöten
verottomaksi omaisuudeksi jonka vahtiminen työllistää yhden
       Erkon, toisen Vanhanaikaisen ja Työttömän korvapuusti.

Kerro rohkeasti mitä minä valehtelisin sinulle
       eikä se jää tekemättä, mikään ei hiljene
jos et sinä itseäsi kohti.
       Katso sattumalta, tunnistatko
joulun alla toisen vuoden
       piilossa pidetyn lahjan.

Se sinä olet mitä puhut:
       sanat sinistä
hämärää pitkin liukuu kätesi kovuus
       kaikessa hiljaisuudessa
muistan sinua.

Fyra dikter

skriven av Josefin, 9 år.

Jag såg en pelikan
och en albatross
på rasten.
Albatrossen
spela fotboll ute på rasten.
Pelikanen
dansa jazz
ute på skolans rast.

*

Varför finns det inte
ljusröda små bilar
som kan flyga i rymden.
Man skulle kunna
köra, köra och köra
tusen mil
ute i rymden.
Varför
varför finns det inte
ljusröda bilar
det undrar jag.

*

Ovanpå vår brunn
har alltid stått ett litet hus,
ett brunnshus.
Idag
hörde jag ett ljud
från brunnen.
Jag såg en grann
brun katt hoppa från
vägg till vägg
i det lilla huset.
Den satt och
gungade på en dörr.

*

Ja har en dino
den har ljusröda rosetter
mellan tänderna.
Den är så galen
i ljusrött
att den nästan spricker
av galenhet.

Den heter
miss Rex
galen het
bacon katastrof
dong bong.

Welcome to the jungle...

... Tommi! »

Hot couple from Paris

This guy
Abelard
and
this girl
Heloise
they argue
God logic
they argue
a lot
they make up
a lot
and they
call their son
Astralabe
to all Paris

Valoa päin

Aronpuronkin
voi sanoa
ihan vaan toisin

Siitä
ompi ilo
saatu koko kansalle


from Blonde on Blonde »

Havainnekuv(i)a

Runoilija Olli Sinivaaran oletettu reitti Tytyrin kaivoksesta Villa Kiveen 15.12.2004 n. klo 19-20.30.


Km Reittikuvaus Etäisyys

0.0 Lähde matkaan, TYTYRINKATU 0.6km

0.6 Jatka suoraan, KARSTUNTIE (1070) 1.3km

1.9 Jatka suoraan, GRUOTILANKATU 9.5km

11.4 Jatka suoraan, LOHJANHARJUNTIE (1186) 3.3km

14.7 Jatka suoraan, TURUNTIE (1) 37.5km

52.2 Käänny oikealle, HUOPALAHDENTIE (1) 0.7km

52.9 Käänny vasemmalle, PACIUKSENKATU (1) 2.0km

54.9 Käänny vasemmalle, REIJOLANKATU 100m

55.0 Käänny oikealle, URHEILUKATU 0.7km

55.7 Jatka suoraan, PAAVO NURMEN KUJA 50m

55.7 Käänny vasemmalle, MÄNTYMÄENTIE 340m

56.1 Käänny vasemmalle, HELSINGINKATU 310m

56.4 Käänny oikealle, LINNUNLAULUNTIE 210m

56.6 Pysähdy, LINNUNLAULUNTIE

Kuvia matkalta Seinen ylitse

Ei tarvitse nousta Eiffelin torniin nähdäkseen Pariisin,
mutta on laskeuduttava alas Pariisiin nähdäkseen Eiffelin. »

Pienten pupujen tanssi

Tyttärentyttäreni Maya eilisiltana Vantaan Martinus-salin lavalla. Kuva Sakari Viika.

Neiti Etsivä

Runoilijalla on monipuolinen toimenkuva. Siihen kuuluvat varsinaisen kirjoittamisen ohella ainakin päämäärätön harhailu, kahviloissa istuminen ja muusien liehittely. Mitä vielä?

Innoitusta odotellessaan runoilija kuluttaa aikaansa hyödyllisesti suomentamalla, sovittamalla vieraskielisiä tekstejä omalle kielelleen. Kääntämisestä on etua. Runoilijan oma ammattitaito karttuu, kun hän pohtii toisten runoilijoiden taiteellisia ratkaisuja sekä ilmaisun ja tekniikan, muodon ja sisällön kysymyksiä.

Mallista piirtäminen, mukaelmien teko ja annetusta aiheesta maalaaminen ovat kaikki sukua kääntämiselle, joka on yhdessä mielessä materiaalin vastuksen nujertamista ja oman välineen haltuunottoa ja hiomista. Mikä sen tehokkaampaa harjoitusta, kun melkein kaikki on jo ennalta annettua, vain oma tulkinta ja toteutus puuttuvat.

Työn tulokset koituvat yhteiseksi hyväksi. Kieli saa elinvoimaa, kun sitä ruokitaan uusilla aineksilla. Runous voi hyvin, kun runoilijat pyytävät vierailla vesillä. Pienen kielialueen voimavarat ovat rajalliset, ja sitä iloisemmin ja kiinnostuneemmin on tervehdittävä jokaista kalatiskille ilmestynyttä outoa merenelävää.

Merja Virolaisen suomennosvalikoima Emily Dickinsonin (1830–86) laajasta runotuotannosta on kunnioitettava muttei ainutkertainen saalis. Dickinsonia ovat suomentaneet myös ainakin runoilijat Katri Vala, Helvi Juvonen, Aale Tynni ja Aila Meriluoto. Käännökset on julkaistu kääntäjien omien kokoelmien yhteydessä tai erilaisissa antologioissa. Yksi laajimmista on ollut kuutisenkymmentä runoa käsittävä, Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitoksen 1992 julkaisema valikoima, mutta se on levinnyt vain monisteena.

Dickinson on siis kiinnostanut Suomessa jo 1930-luvulta lähtien. Jokin tässä amerikkalaisen runouden originellissa kummajaisessa viehättää, etenkin toisia runoilijoita. Vaikka Dickinsonin aika ja maailma, 1800-luvun puritanistinen Uusi-Englanti, ovat kaukaisia ja vieraita, hänen runollinen ilmaisunsa on ainutkertaista ja jäljittelemätöntä. Se haastaa lukijansa ajasta ja paikasta riippumatta.

Haaste koskee myös englantia äidinkielenään puhuvia, joilla on paikoin vaikeuksia ymmärtää Dickinsonin runoutta. Silti Dickinsonin runot ovat antologioiden vakioaineistoa, ja runoilija itse on kohotettu kaikkein suurimpien joukkoon, eikä vain sukupuolensa tai käyttämänsä kielen perusteella.

Toisaalta Dickinsonin ”vaikeus” voi olla liioiteltua. Ruotsissa hänen runojensa käännösvalikoima on julkaistu ennakkoluulottomasti opiskelijoille suunnatussa kirjasarjassa. Runous ei ole koskaan helppoa, mutta ei se ole mahdotontakaan. Runo sisältää itsessään kaiken, ja tämä pätee eritoten Dickinsonin lukemiseen.

Helvi Juvonen kiteytti Parnassossa syksyllä 1958 ilmestyneessä esseessään jotain olennaista Dickinsonin ominaislaadusta. Juvonen kirjoitti, että Dickinson ”antoi luonnon ilmiöille, kasveille ja eläimille sielun sielustaan”.

Runoilija operoi pienillä asioilla, mutta vavisuttaa sisäisiä mannerlaattoja. Naimattomaksi jäänyt Dickinson eli valtaosan elämästään kirjaimellisesti kodin piirissä, mutta hänen runoudessaan mittasuhteet ovat arvaamattomia. Sama Neiti Etsivä, joka tutkii pihan kukkasia, kartoittaa kokonaisia maailmoja.

Virolainen selvittää valikoimaansa sisältyvässä laajassa esseessä Dickinsonin elämänvaiheita ja niiden kaikuja tämän runoudessa mutta esittää myös yleisempiä tulkintoja. Tyypillistä päätelmää edustaa seuraava: ”Tuntemattoman valtameri on aivan niiden varmuuden laiturilankkujen alla, joita pitkin astelemme, emmekä koskaan tiedä, milloin ja miten siihen putoamme. Sama valtameri, rotko tai kuilu on myös omassa sisässämme. Meitä saartaa niin ulkoa kuin sisältä hyinen ikikaaos, josta ei ole pelastusta.”

Suomentaja näkee Dickinsonin ikään kuin eksistentialismin varhaisena edustajana, mutta liittää hänet myös aikansa yhdysvaltalaiseen, esimerkiksi Ralph Waldo Emersonin edustamaan filosofiaan, jossa luontoon sulautumista kuvataan ylevänä henkisenä tai jopa hengellisenä kokemuksena. Toisaalta Dickinsonin runoissa on toisinaan yllättävää suorasukaisuutta:

Rakkaimmat kasvot kiharoiden keskellä
kuin kukat multapenkissä,
kätensä valkeampi valasöljyä,
kun se ravitsee pyhää liekkiä,
kielensä vaelteli vielä hellemmin
kuin lehvistössä hedelmä.
Kun kuulee siitä, saattaa sitä epäillä.
Kun kokee sen, on pakko uskoa.

Näennäisen viaton runo saa uusia piirteitä sanojen ”kihara” (hair) ja ”valasöljy” (sperm) kaksoismerkityksestä.

Dickinsonin tiivis ja selittelemätön ilmaisu pakottaa jokaisen kääntäjän ottamaan kantaa kolmeen kysymykseen. Miten suhtautua määrämittaan sekä näennäisen holtittomasti käytettyihin isoihin alkukirjaimiin ja ajatusviivoihin.

Suomennoksissaan Virolainen luopuu pääosin englanninkieliselle virsirunoudelle tyypillisestä nousevasta mitasta ja suosii loppusointujen sijaan muita suomelle luontevampia keinoja. Hyvä niin. Käännösten rytmi ja äännemaailma ovat aistikkaasti toteutettuja.

Isot alkukirjaimet ja joka paikkaan työntyvät ajatusviivat ovat ongelmallisempia. Kuuluvatko ne olennaisesti runoon, myös käännöksessä?

Virolainen on omassa tulkinnassaan jättänyt ajatusviivat pois toisin kuin esimerkiksi ruotsalainen kollegansa, jonka äidinkielen rakenne hyväksyy poikkeukselliset välimerkit paremmin piiriinsä. Omalaatuista isojen alkukirjainten käyttöä ei Dickinsonin ruotsintajakaan pidä olennaisena.

Oma kantani puolustaa kääntäjän vapautta ja auktoriteettiasemaa. Missä sanotaan, mitä ”oikeassa” käännöksessä tulee olla ja mitä ei? Kyllä kääntäjä valitsee oman palettinsa. Joka vaatii suurempaa uskollisuutta, kääntyköön alkutekstin puoleen ja lukekoon sitä rinnan käännöksen kanssa.

Virolaisen käännöstyön ansiot tulevat parhaiten esiin vertailussa:

What I see not, I better see –
Through Faith – my Hazel Eye
has periods of shutting –
But, No lid has Memory –

Paremmin näen, kun en näe,
uskoni silmin: vaikka luomet
puristan kuinka tiukkaan kiinni
ei mikään peitä muistoja

Arvostelu on julkaistu Parnassossa 7/2004.

Magneettisia runoja

Geof Huth, jonka visuaaliselle runoudelle omistettu blogi dbqp löytyy listattuna tuosta vierestä, kirjoittaa otsikolla Refrigerated Poetry ja kierrättää siinä sivussa linkin saitille, jossa voi kokeilla omien jääkaappirunojen tekemistä.

Ei lainkaan hassumpi ajatus. Mutta kuka keksisi tuottaa kännykkään esimerkiksi tuhat sanaa käsittävän runogeneraattorin? Sopivan joutohetken iskiessä generaattoria olisi hauska jumittaa, ainakin hauskempi kuin näitä perinteisiä matopelejä. Ja tottakai näin synnytetyt tekstit lähtisivät messuina eteenpäin heimon ällisteltäväksi.

A little something...

... to lighten your day.

Se vaan on niin kaunis

Willem de Kooning, Garden in Delft, 1987.

Varkaiden koulu

The Daily Pennsylvanian on jututtanut Kenneth Goldsmithiä, runoilijaa ja opettajaa, joka vieraili Suomessa viime elokuussa. Professori Goldsmithin opetusmenetelmät ovat hieman epätavanomaisia:

We try to do things that don't happen elsewhere in academia. For example, for one three-hour class, I just had the students continuously write while watching TV shows and films: an episode of The Osbournes, Andy Warhol's Blow Job (a silent film of a man getting a blow job, but all you see is his face for 35 minutes), an episode of Good Times and a half-hour of Ali G. The language — or lack thereof — was incredibly different in each, as was the students' response to each.

For another assignment, I gave them the simple instructions to retype five pages of their choice and [they] came in the next week, dreading their response to the most dry, dull assignment I could give them. But much to my surprise, they were charged. Their responses were varied and full of revelations: some found it enlightening to become a machine. Others said that it was the most intense reading experience they ever had, with many actually embodying the characters they were retyping.

Goldsmithin ajatukset mm. luovuudesta ja tekijänoikeuskysymyksistä ovat niin ikään pohtimisen arvoisia. »

Parnasso 7/2004 on ilmestynyt

Numero sisältää kolme haastattelua, joiden kohteena ovat kirjailija Monika Fagerholm, valokuvaaja Tiina Itkonen ja kääntäjä Thomas Warburton. Virpi Hämeen-Anttila kirjoittaa avartavasti "Englannin kirjallisuuden vähiten miellyttävästä hahmosta" Jonathan Swiftistä ja Juhana Rossi nostaa esiin turhan vähälle huomiolle jääneen amerikkalaiskirjailijan Jonathan Franzenin. Espoolaisen Ilkka Hautalan novelli Virheliikkeitä näyttää, että nuorta urbaania proosaa kirjoitetaan myös Helsinki 12:n ulkopuolella. Jukka Itkosen kolmen sivun mittainen Päiväkirjaruno on miellyttävä yllätys, niin kuin tiukaksi punottu loppusoinnullinen runo nykyään aina on. Yours truly on mukana kahdella kirja-arvostelulla, joista alempana toinen. »

Emäntä omassa talossaan

Helena Sinervo: Runoilijan talossa. Tammi 2004.

Tätä kirjaa lukiessa tapahtuu merkillisiä: lukijan on kerta toisensa jälkeen tarkistettava tekijän nimi teoksen kannesta. Onko tämä Helena Sinervon kirjoittama elämäkertaromaani runoilija Eeva-Liisa Mannerista vai Eeva-Liisa Mannerin kirjoittama omaelämäkerrallinen muistelmateos?

Vaikutelma johtuu taiteellisista ansioista. Sinervo vakuuttaa lukijansa alusta asti, että romaanin minäkertojan ääni tosiaan kuuluu runoilija Mannerille. Illuusio on täydellinen ja ääni niin intiimi, että lukija alkaa epäillä kertojaa myös kirjan tekijäksi.

Lukijan kuvittelisi iloitsevan päästessään täydellisesti sisään romaanihenkilön nahkoihin ja ajatuksiin, etenkin kun romaanihenkilön esikuva on tunnettu kirjailija. Mutta asetelmassa on ongelmansa. Tosiasiassa läpinäkyvää ja paljasta on vain se, minkä kertoja päättää lapsuudestaan, rakkauksistaan ja onnettomuudestaan näyttää.

Vaikka minäkertoja tietää itsestään enemmän kuin muut, hän ei ole kaikkitietävä eikä varsinkaan kaikenkertova. Sinervon romaanissa Mannerista paljastuu vain se, mitä Manner itsestään ja muista haluaa paljastaa. Sinervon oma näkökulma tulee esiin 69 kertaa, ensin jokaisen luvun sisältöä selostavassa lyhyessä huomautuksessa, lopulta tekijän jälkisanoissa.

Yksi selitys kirjailijan ratkaisulle löytyy jälkilauseesta: Sinervo kertoo, kuinka suunniteltu kirjailijaelämäkerta muuttui romaaniksi. Se on soma – ja samalla vaivoin peitelty – tapa sanoa, että mielenterveysongelmista, sairauksista, köyhyydestä ja hyväksikäytöstä kärsinyt kirjailija oli elänyt järkyttävän elämän. Elämä oli niin järkyttävä, että sen kertominen olisi vienyt kohteelta täydellisesti tämän arvokkuuden. Tehdään siis romaani.

Tai miksi sanoa romaani, kun Runoilijan talossa ei ole romaani, vaan rapsodia, kohtauksittain etenevä yksinpuhelu kirjailijan elämästä sellaisena kuin se omasta elämästään puhuvalle ihmiselle mieleen muistuu. Tämä on taideproosaa kirjallisesta aiheesta. Sitä paitsi pelkkä sana fiktio olisi riittänyt takaamaan kirjailijalle koskemattomuuden.

Julkisuudessa Sinervoa on syytetty avuttoman runoilijan hyväksikäytöstä, mutta eikö se ole hurskastelua ja asian näkemistä nurinkurisesti? Konnia tässä kertomuksessa ovat raiskaajat, petturit ja pahoinpitelijät, eivät runoilija ja hänen ikuistajansa.

Tämän kaiken toteaminen on tärkeää siksi, että tulisi sanottua ääneen, mikä Sinervon teoksessa on oikeasti hyvää ja mikä ei. Se ei ole laaja, monella sylinterillä eteenpäin tahkoava perinteinen romaani, eikä se selitä taiteilijan elämää tai auta ymmärtämään hänen tuotantoaan kuin ohimennen. Sen luettuamme emme ole juuri viisaampia suhteessa runoilija ja kääntäjä Eeva-Liisa Manneriin.

Runoilijan talossa on sitä mitä otsikossa sanotaan. Ollaan runoilijan, ei Eeva-Liisa Mannerin, emännöimässä talossa.

Sinervon teoksen kauneus paljastuu vasta, kun riisuu kirjan henkilöiltä nimet ja alkaa nähdä heidät ihmisinä. Ihmisinä, jotka kertovat itsestään ja tekevät sen hurmaavalla äänellä.

Arvostelu julkaistu Parnasson numerossa 7/2004.

Runon merkeissä

Leevi Lehto, Hannu Helin, Miia Toivio ja Karri Kokko kohtasivat runon merkeissä eilen tiistaina.

Sosiodesign-näyttelyn seuraava runotapahtuma ti 4.1. klo 18 Kaapelitehtaan Puristamossa.

The Picture Problem

It’s night
out.
You think
you’ve got
something
on the sensor.
You roll
out
your weapons.
Bombs go
off.
It’s really
hard
to tell what
you did. »

Kohtaamisia runon tilassa

Sosiodesign — kohtaamisia tilassa -näyttelyn oheisohjelmassa tänään bloggaavat runoilijat Miia Toivio, Hannu Helin ja Karri Kokko. Tilaisuuden vetää Leevi Lehto. Kaapelitehtaan Puristamo klo 18. Vapaa pääsy.

Kolme variaatiota

Kuu en ole,
laulelen vain.

*

Kuuen oo
laulele lain.

*

Q n o
vaulan vain.

Nain laivs

by Ilpo Tiihonen

Soufaar nain laivs ounli, änd
ool main, laik mai hed in mai händs.
Mai fööst wuas kööld ap ät thö fut ov ö föötrii
in thi ootöm forist tsast ät deidoon
in naittaims reindrops.
Thö resins still in mai fingöneils.
Mai sekond wos thö sent ov split wud bai thö shed,
än thö söökularsoo bleids hor-rifik disk.
Thö gruuöl, träkshuus tuu laards, än President Kekkonen,
ink spredin ä-kros mai noutbuk, än
thö klänk ov thö reilwuei andö mai driims.
Meideis red fläägs, thö neiböörs doodör
neiked, än ded pidsöns lai-ing on thö grävl.
Mai thööd laif wuas thö dis-kavöri ov ängör, blaind reidsh
töönin än töönin mii in its lethö bääg,
wuerin thi edshis ov mai dei daun. Sitting ät aur skuuldesks
bii-ing foosd tu-wuords ö goul thät käänt bi neimd.
Sii-ing hau thei staart drinkin, drinking
intu theer ais thät bläk impotent ri-bellion.
Aim on thö point ov draunin, samwans trä-vöösin
thi Ät-lääntik in ö riid bout. Änd if ai did dai,
it wudnt mätö huu sniööd. Thö staars in thö skai
                       aa watshing as in horror.

Mai footh laif is wuen, qwuait kliörli, ai hiör
thö bööds dount keör. Änd ai bi-gin tu flai.
Mai fööst 'juu' kams, fondels
mai tonsil-laidis, ri-viils mii, än wii let
thi i-töönal sänd flou thruu auö fingöös. Mai mathöös plästik.
Inthö fifth laif shiis oolredi ded. Aim draiving ö kaar
ä-long thö forists änd ai di-said ail
nevö staart ö fäktori. Ai di-said tu dai laik ö koblör.
Wen ai kän get mai sans tu meik ap ö meil kwaiör.
Wen aim ö neim, ö laiftaim än, if possibl, ö kalör.
Wen aim evrithing twuelve-taims ouvör.

Mai siksth laif: än mai guds häv slipd in tu thö sii,
ai sit with mai händs on mai hed.
In thö föötrii top ö tsipsi thrash
klatshiis wensdei aprait in its kloos.
Ai staart tu grääsp ankliör spiitsh, ai di-said
tu konsentreit on vänishing
än liiving ö treil. Ai sprei faamd foksiis
tu spoil theö föör än meik juu
stop this skuul foor thö def än dam.
Ai bi-gin to rait whots not sed.
Ai stadi hau tu sei nou
sou thät jees mei i-xist.

In mai seventh ai miit
mai fifth waif huus thö fööst.
Niithö ov as kän get ö-hed, wii kiip muuving
on thö spot. Did mai mathö böörth mii to kik
athörs? Ai rait matsh faastör nau
les thän bi-foor. This is thö seim.
Joor thö seim äs ju weör bi-foor ju weö boon.
Thö plästik kaards singin thö seim ould tuun.

Saddenli mai eith än nainth laivs
häv got juusd tu mii, thei shain ö brait lait
rait in mai ais. Aiv sou offen red
thö wuatöörs aar poisönös, ai käänt
gou tu thö shoor enimoor. Bat naus thö taim
not tu bi-liiv it. Tudei thei wount kat
thi ilekt-trisiti, joor tshaild benöfit, oor joor throut.
Ju ri-tein joor throut, joor ilekt-trisiti, joor tshaild benöfit.
Ju kän spiik joor mathö tang, faathöländ is shiö took.
Ai rait thät ei näshönal länskeip is thö neim ov ei peinting.
Ai rait thät thö diifens foossiis aar redi foor ä-täk.
Ai rait thät theers not inaf gaad ov theör oun foor evriwan.
Ai rait thät in thö wintör ju kän think öbaut samö,
än when samö kams, bi-foor it kams
                       thö snous melt off thö bridsh

än thät ä män kän lav ö wumän
                       withaut weivin his aarms ö-baut.


English translation by Herbert Lomas »
Homophonic translation by Karri Kokko

Meilaart

Tämä mies ei tunne rajoja. Jukka-Pekka Kervinen on avannut viidennen bloginsa. MailXart sisältää nimensä mukaisesti postitaidetta. Kaikesta päättäen reliikki voi hyvin ja nauttii saamastaan sähköisestä potkusta.

Tsast luusit

Vastausta huutava kysymys kuuluu, kuka on tämän ajan merkittävin taiteellinen uudistaja. Ei siis paras taiteilija, vaan suurin ja merkittävin uudistaja. Tyyppi, joka valitsee lelut ja laatii säännöt joilla niiden kanssa leikitään. Se joka kuulee mitä eivät muut kuule ja näkee mitä eivät muut näe. Miettikääpä sitä. Olkaa rohkeita. Ampukaa vaikka yli, kunhan ette alle.

Minun vastaukseni: Eminem.

Okei, minulla ei ole pienintään aavistusta, mistä kappaleessa Just Lose It puhutaan. En ymmärrä sen sanoista mitään senkään jälkeen kun luin ne täältä. Mutta sen tiedän, että kaverilla on aivan poikkeuksellinen rytmin, rakenteen ja muodon taju. Hänen edustamansa taidesuuntaus pitäisi määritellä uudestaan. Kun Eminem räppää, se mitä kuulemme on lähempänä arkkitehtuuria tai taideteollista muotoilua kuin musiikkia. Just Lose It ei ole oikein musiikkia, laulua eikä runouttakaan. Se on rytminen ja äänteellinen taideteos, ehkä kuitenkin lähempänä runoutta kuin mitään muuta. Tämä nuori mies pystyisi suunnittelemaan kokonaisia kaupunkeja. Hänen otteensa on niin varma, hienostunut ja täsmällinen, että antaisin Helsingin keskustasuunnitelman koska tahansa hänen tehtäväkseen. Se, että räpin sanoitukset ovat infantiileja, on ilman muuta sääli. Mutta ehkä niin on viisainta. En ole nimittäin lainkaan varma, että ihminen kestäisi pahoin järkyttymättä, jos Eminem olisi siunattu William Blaken tai Rimbaudin visioilla. Sekin aika tulee vielä, ei ehkä Eminemin hahmossa mutta jonkun toisen, jolle tie on tasoitettu.

Eminemin kuunteleminen on tärkeää erityisesti suomenkielisille runoilijoille, jotka eivät ole vieläkään onnistuneet lyömään ykkösvihollistaan kirjakieltä. Suomalaiset ovat tylsä kansa ja Suomi tylsä maa, koska kirjakielemme on kuin pakkopaita tai kuristajakäärme, joka hyödyntää jokaisen pyrkimyksemme hengittää vapaasti. Suomalaisen runouden tärkeimmät suojelukohteet ovat Heli Laaksonen ja Pikku G. jotka päättäväisesti uhmaavat jokaista suomen kielen kirjoittamiseen tai lausumiseen annettua sääntöä. Runous on sanoa ja kirjoittaa toisin.

Vastarinnan tekijät pitäkää yhtä. Vaikka sitten toisianne vastaan.

— Sándor Márai. Mietteiden kirja. Suom. Tuomo Lahdelma. Atena 2003.

Sirkuselämää Turkan malliin

Jouko Turkka, jonka kirjoittama ja ohjaama Konkurssisirkus nähdään Turun kapunginteatterissa ensi keväänä, ottaa kantaa Kajaanin kaupungin kulttuurikriisiin tämän päivän Turun Sanomissa:

- Kajaanissa toteutuu nyt se, mikä on ollut näkyvissä jo kolme, neljä vuotta. Tuloverojen alentamisella ja teatterin kriisillä on selvä yhteys. Se, että kriisi alkaa Kajaanista, on yhdentekevää; se alkaa sieltä, koska teatterilla ei ole mitään arvovaltaa, Turkka jyrisee.

Turkka palaa ennenkin esittämäänsä väitteeseen, jonka mukaan taideyhteisöllä ei ole tänä päivänä juurikaan sanottavaa.

- Vaihtoehdot ovat elää mukavaa pelkurin elämää tai tulla tapetuksi, Turkka arvioi.

Hänen mukaansa nyt eletään renessanssin tai barokin aikaa, jolloin taide voisi tavoitella menestystä, vaikutusvaltaa ja valtaa.

- Mutta mitä meillä on teatterissa näytelty tänä suurten yksilöitten aikana: köyhiä irlantilaisia juoppoja, Turkka heittää.

Hänen Turkuun kirjoittamansa ja ohjaamansa näytelmä kertoo sirkuksesta, joka joutui konkurssiin 1990-luvun alun lamassa, ruoska jouduttiin panttaamaan sadomasoklubille ja saappaat moottoripyöräjengille. Se, että kyseessä on nimenomaan sirkus, on merkitsevää.

- Uhma, uskallus, kuoleman jokapäiväinen haastaminen ovat sirkuksessa aina läsnä, Turkka perustelee.

Konkurssisirkuksen keskeisissä rooleissa on kaksi naista, ja sirkuksen lisäksi näytelmä käsittelee ainakin joukkotiedotuksen ylivoimaista asemaa, Suomen ja Venäjän suhdetta sekä Venäjän ja Viron mafiaa, joka tuhoaa perinteisen suomalaisen rikollisuuden.

- Turun teatteri on rahan pesun keskuspaikka, ja näytelmässä kysytään myös, kuka hyötyy eniten tulevasta Turun palosta, Turkka paljastaa. »

Bob on 60 Minutes

Eilen illalla kymmenen jälkeen sähköpostiini on saapunut viesti:

Bob Dylan will appear on 60 Minutes, in his first television interview in 19 years. The music icon sat down with Correspondent Ed Bradley while on tour in Northampton, Mass. His interview will be broadcast on Dec. 5, at 7 p.m. ET/PT. Dylan delves into several subjects in the intense interview, discussing his career, the burden of his fame, his difficult relationship with the press, and the relationship he had with his father.

Mistä tämä yhtäkkinen avomielisyys? Dylanin muistelmien ensimmäinen osa ilmestyi äskettäin, mutta en oikein osaa kuvitella, että tämä olisi Simon & Schusterin markkinointiosaston keksintöä. En keksi muutakaan syytä kuin sen, että runoilija on tullut siihen ikään, jossa arkiset murheet alkavat näyttää mitättömiltä ja on aika iskeä pöytään se mitä kädestä löytyy.

Joudun palaamaan tähän teokseen kerta toisensa jälkeen, koska se on järkyttävin kirja, jonka olen pitkään aikaa lukenut. Syitä on monia, joista tässä kaksi. Ensinnäkään kirjaan ei sisälly lööpinarvoisia paljastuksia, siis toisarvoisuuksia ihmisen pinnasta. Sen sijaan kirjoittaja raottaa verhoa sielunsa edestä, niin kuin vain suuri taiteilija osaa. Iltapäivälehtien ja seiskapäivien shokkijutut eivät ole mitään tämän rinnalla. Toiseksi kirja on niitä harvoja teoksia, jotka palkitsevat lukijansa joka lauseessa. Koskaan ei tiedä, mitä se sanoo seuraavaksi.

Järjen ohi sieluun asti

Aina ei tule muistaneeksi, että pornotähti Rakel Liekki on, niin kuin hän itse sanoo, "kuvataiteilijan keksimä rooli ja käsitetaidetta mediassa." Uusimmassa Nöjesguidenissa Liekki haastattelee kollegansa Alvar Gullichsenin. Kun ensin on käyty läpi Alvarin uudet musiikkikuviot, siirrytään perusasioihin. Näin se menee:

Taiteella, viihteellä ja filosofialla on sellainen ominaisuus, että vaikka ensisijainen tarkoitus ei ole tehdä poliittisia muutoksia, niin yleensä kuitenkin sivutuotteena jonkinlaisia muutoksia syntyy. Minkälaisia muutoksia haluaisit sun teosten herättävän ihmisissä tai yhteiskunnassa?

— Sisäistä muutosta. Kaikki muutokset yhteiskunnassakin alkaa sisältä. En ehkä välttämättä usko että voisin pelastaa maailmaa mun teoksilla, mutta jos edes jotain tapahtuu katsojan pään sisällä niin, että menee järjen ohi tunteisiin ja sieluun asti, niin silloin varmasti jotakin tapahtuu, millä voi olla pitkässä juoksussa jopa planetaarillisia vaikutuksia. Ennen kaikkea taiteilija voi olla esimerkkinä semmoisesta ihmisestä, joka käy muutoksia läpi. Yleensä vastustetaan muutoksia omassa itsessä viimeiseen asti, kunnes jokin luhistuminen tai sairaus pakottaa ja pistää semmoisen pisteen yhdelle jutulle, jotta uusi juttu voi saada alkunsa. Taiteilijan pitää hakeutua muutoksiin ja saada ne aikaisiksi omassa itsessään. Siinä joutuu kamppailemaan tietysti itsensä kanssa, mutta myös yhteiskunnan ja ympärillä olevien ihmisten oletusten kanssa. Kun toisaalta odotetaan, että taiteilija muuttuisi ja keksisi uusia juttuja, niin samalla omaiset vastustaa sitä. Muutos on kyllä aika raju prosessi, jotta se olisi perinpohjainen eikä vain kosmeettinen.

Gullichsenin vastauksen kryptisimmät yksityiskohdat, kuten puheet "planetaarillisista" vaikutuksista ja muutosta vastustavista omaisista, saattavat johtua kielivaikeuksista, mutta on hänen sanoissaan myös pitkään sivuraiteella ollutta freessiä sanomaa. Taiteen muutosvoimista ja henkisyydestä puhuminen ei ole vain yhden miehen päähänpinttymä tai yksinoikeus, vaan kuka olisi arvannut, että aihe nousee juuri nyt esiin nimen omaan Rakel Liekin ja Alvar Gullichsenin keskustelussa. Se mitä taiteen kentällä seuraavaksi tapahtuu, on aina arvoitus.