Neiti Etsivä

Runoilijalla on monipuolinen toimenkuva. Siihen kuuluvat varsinaisen kirjoittamisen ohella ainakin päämäärätön harhailu, kahviloissa istuminen ja muusien liehittely. Mitä vielä?

Innoitusta odotellessaan runoilija kuluttaa aikaansa hyödyllisesti suomentamalla, sovittamalla vieraskielisiä tekstejä omalle kielelleen. Kääntämisestä on etua. Runoilijan oma ammattitaito karttuu, kun hän pohtii toisten runoilijoiden taiteellisia ratkaisuja sekä ilmaisun ja tekniikan, muodon ja sisällön kysymyksiä.

Mallista piirtäminen, mukaelmien teko ja annetusta aiheesta maalaaminen ovat kaikki sukua kääntämiselle, joka on yhdessä mielessä materiaalin vastuksen nujertamista ja oman välineen haltuunottoa ja hiomista. Mikä sen tehokkaampaa harjoitusta, kun melkein kaikki on jo ennalta annettua, vain oma tulkinta ja toteutus puuttuvat.

Työn tulokset koituvat yhteiseksi hyväksi. Kieli saa elinvoimaa, kun sitä ruokitaan uusilla aineksilla. Runous voi hyvin, kun runoilijat pyytävät vierailla vesillä. Pienen kielialueen voimavarat ovat rajalliset, ja sitä iloisemmin ja kiinnostuneemmin on tervehdittävä jokaista kalatiskille ilmestynyttä outoa merenelävää.

Merja Virolaisen suomennosvalikoima Emily Dickinsonin (1830–86) laajasta runotuotannosta on kunnioitettava muttei ainutkertainen saalis. Dickinsonia ovat suomentaneet myös ainakin runoilijat Katri Vala, Helvi Juvonen, Aale Tynni ja Aila Meriluoto. Käännökset on julkaistu kääntäjien omien kokoelmien yhteydessä tai erilaisissa antologioissa. Yksi laajimmista on ollut kuutisenkymmentä runoa käsittävä, Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitoksen 1992 julkaisema valikoima, mutta se on levinnyt vain monisteena.

Dickinson on siis kiinnostanut Suomessa jo 1930-luvulta lähtien. Jokin tässä amerikkalaisen runouden originellissa kummajaisessa viehättää, etenkin toisia runoilijoita. Vaikka Dickinsonin aika ja maailma, 1800-luvun puritanistinen Uusi-Englanti, ovat kaukaisia ja vieraita, hänen runollinen ilmaisunsa on ainutkertaista ja jäljittelemätöntä. Se haastaa lukijansa ajasta ja paikasta riippumatta.

Haaste koskee myös englantia äidinkielenään puhuvia, joilla on paikoin vaikeuksia ymmärtää Dickinsonin runoutta. Silti Dickinsonin runot ovat antologioiden vakioaineistoa, ja runoilija itse on kohotettu kaikkein suurimpien joukkoon, eikä vain sukupuolensa tai käyttämänsä kielen perusteella.

Toisaalta Dickinsonin ”vaikeus” voi olla liioiteltua. Ruotsissa hänen runojensa käännösvalikoima on julkaistu ennakkoluulottomasti opiskelijoille suunnatussa kirjasarjassa. Runous ei ole koskaan helppoa, mutta ei se ole mahdotontakaan. Runo sisältää itsessään kaiken, ja tämä pätee eritoten Dickinsonin lukemiseen.

Helvi Juvonen kiteytti Parnassossa syksyllä 1958 ilmestyneessä esseessään jotain olennaista Dickinsonin ominaislaadusta. Juvonen kirjoitti, että Dickinson ”antoi luonnon ilmiöille, kasveille ja eläimille sielun sielustaan”.

Runoilija operoi pienillä asioilla, mutta vavisuttaa sisäisiä mannerlaattoja. Naimattomaksi jäänyt Dickinson eli valtaosan elämästään kirjaimellisesti kodin piirissä, mutta hänen runoudessaan mittasuhteet ovat arvaamattomia. Sama Neiti Etsivä, joka tutkii pihan kukkasia, kartoittaa kokonaisia maailmoja.

Virolainen selvittää valikoimaansa sisältyvässä laajassa esseessä Dickinsonin elämänvaiheita ja niiden kaikuja tämän runoudessa mutta esittää myös yleisempiä tulkintoja. Tyypillistä päätelmää edustaa seuraava: ”Tuntemattoman valtameri on aivan niiden varmuuden laiturilankkujen alla, joita pitkin astelemme, emmekä koskaan tiedä, milloin ja miten siihen putoamme. Sama valtameri, rotko tai kuilu on myös omassa sisässämme. Meitä saartaa niin ulkoa kuin sisältä hyinen ikikaaos, josta ei ole pelastusta.”

Suomentaja näkee Dickinsonin ikään kuin eksistentialismin varhaisena edustajana, mutta liittää hänet myös aikansa yhdysvaltalaiseen, esimerkiksi Ralph Waldo Emersonin edustamaan filosofiaan, jossa luontoon sulautumista kuvataan ylevänä henkisenä tai jopa hengellisenä kokemuksena. Toisaalta Dickinsonin runoissa on toisinaan yllättävää suorasukaisuutta:

Rakkaimmat kasvot kiharoiden keskellä
kuin kukat multapenkissä,
kätensä valkeampi valasöljyä,
kun se ravitsee pyhää liekkiä,
kielensä vaelteli vielä hellemmin
kuin lehvistössä hedelmä.
Kun kuulee siitä, saattaa sitä epäillä.
Kun kokee sen, on pakko uskoa.

Näennäisen viaton runo saa uusia piirteitä sanojen ”kihara” (hair) ja ”valasöljy” (sperm) kaksoismerkityksestä.

Dickinsonin tiivis ja selittelemätön ilmaisu pakottaa jokaisen kääntäjän ottamaan kantaa kolmeen kysymykseen. Miten suhtautua määrämittaan sekä näennäisen holtittomasti käytettyihin isoihin alkukirjaimiin ja ajatusviivoihin.

Suomennoksissaan Virolainen luopuu pääosin englanninkieliselle virsirunoudelle tyypillisestä nousevasta mitasta ja suosii loppusointujen sijaan muita suomelle luontevampia keinoja. Hyvä niin. Käännösten rytmi ja äännemaailma ovat aistikkaasti toteutettuja.

Isot alkukirjaimet ja joka paikkaan työntyvät ajatusviivat ovat ongelmallisempia. Kuuluvatko ne olennaisesti runoon, myös käännöksessä?

Virolainen on omassa tulkinnassaan jättänyt ajatusviivat pois toisin kuin esimerkiksi ruotsalainen kollegansa, jonka äidinkielen rakenne hyväksyy poikkeukselliset välimerkit paremmin piiriinsä. Omalaatuista isojen alkukirjainten käyttöä ei Dickinsonin ruotsintajakaan pidä olennaisena.

Oma kantani puolustaa kääntäjän vapautta ja auktoriteettiasemaa. Missä sanotaan, mitä ”oikeassa” käännöksessä tulee olla ja mitä ei? Kyllä kääntäjä valitsee oman palettinsa. Joka vaatii suurempaa uskollisuutta, kääntyköön alkutekstin puoleen ja lukekoon sitä rinnan käännöksen kanssa.

Virolaisen käännöstyön ansiot tulevat parhaiten esiin vertailussa:

What I see not, I better see –
Through Faith – my Hazel Eye
has periods of shutting –
But, No lid has Memory –

Paremmin näen, kun en näe,
uskoni silmin: vaikka luomet
puristan kuinka tiukkaan kiinni
ei mikään peitä muistoja

Arvostelu on julkaistu Parnassossa 7/2004.