Emäntä omassa talossaan

Helena Sinervo: Runoilijan talossa. Tammi 2004.

Tätä kirjaa lukiessa tapahtuu merkillisiä: lukijan on kerta toisensa jälkeen tarkistettava tekijän nimi teoksen kannesta. Onko tämä Helena Sinervon kirjoittama elämäkertaromaani runoilija Eeva-Liisa Mannerista vai Eeva-Liisa Mannerin kirjoittama omaelämäkerrallinen muistelmateos?

Vaikutelma johtuu taiteellisista ansioista. Sinervo vakuuttaa lukijansa alusta asti, että romaanin minäkertojan ääni tosiaan kuuluu runoilija Mannerille. Illuusio on täydellinen ja ääni niin intiimi, että lukija alkaa epäillä kertojaa myös kirjan tekijäksi.

Lukijan kuvittelisi iloitsevan päästessään täydellisesti sisään romaanihenkilön nahkoihin ja ajatuksiin, etenkin kun romaanihenkilön esikuva on tunnettu kirjailija. Mutta asetelmassa on ongelmansa. Tosiasiassa läpinäkyvää ja paljasta on vain se, minkä kertoja päättää lapsuudestaan, rakkauksistaan ja onnettomuudestaan näyttää.

Vaikka minäkertoja tietää itsestään enemmän kuin muut, hän ei ole kaikkitietävä eikä varsinkaan kaikenkertova. Sinervon romaanissa Mannerista paljastuu vain se, mitä Manner itsestään ja muista haluaa paljastaa. Sinervon oma näkökulma tulee esiin 69 kertaa, ensin jokaisen luvun sisältöä selostavassa lyhyessä huomautuksessa, lopulta tekijän jälkisanoissa.

Yksi selitys kirjailijan ratkaisulle löytyy jälkilauseesta: Sinervo kertoo, kuinka suunniteltu kirjailijaelämäkerta muuttui romaaniksi. Se on soma – ja samalla vaivoin peitelty – tapa sanoa, että mielenterveysongelmista, sairauksista, köyhyydestä ja hyväksikäytöstä kärsinyt kirjailija oli elänyt järkyttävän elämän. Elämä oli niin järkyttävä, että sen kertominen olisi vienyt kohteelta täydellisesti tämän arvokkuuden. Tehdään siis romaani.

Tai miksi sanoa romaani, kun Runoilijan talossa ei ole romaani, vaan rapsodia, kohtauksittain etenevä yksinpuhelu kirjailijan elämästä sellaisena kuin se omasta elämästään puhuvalle ihmiselle mieleen muistuu. Tämä on taideproosaa kirjallisesta aiheesta. Sitä paitsi pelkkä sana fiktio olisi riittänyt takaamaan kirjailijalle koskemattomuuden.

Julkisuudessa Sinervoa on syytetty avuttoman runoilijan hyväksikäytöstä, mutta eikö se ole hurskastelua ja asian näkemistä nurinkurisesti? Konnia tässä kertomuksessa ovat raiskaajat, petturit ja pahoinpitelijät, eivät runoilija ja hänen ikuistajansa.

Tämän kaiken toteaminen on tärkeää siksi, että tulisi sanottua ääneen, mikä Sinervon teoksessa on oikeasti hyvää ja mikä ei. Se ei ole laaja, monella sylinterillä eteenpäin tahkoava perinteinen romaani, eikä se selitä taiteilijan elämää tai auta ymmärtämään hänen tuotantoaan kuin ohimennen. Sen luettuamme emme ole juuri viisaampia suhteessa runoilija ja kääntäjä Eeva-Liisa Manneriin.

Runoilijan talossa on sitä mitä otsikossa sanotaan. Ollaan runoilijan, ei Eeva-Liisa Mannerin, emännöimässä talossa.

Sinervon teoksen kauneus paljastuu vasta, kun riisuu kirjan henkilöiltä nimet ja alkaa nähdä heidät ihmisinä. Ihmisinä, jotka kertovat itsestään ja tekevät sen hurmaavalla äänellä.

Arvostelu julkaistu Parnasson numerossa 7/2004.