Muistikirja tuli täyteen

Muistikirja täyttää tänään kolme vuotta. Sitä on syytä juhlia, mutta samalla huomaan, että kirjan sivut ovat tulleet täyteen. On aika vaihtaa kirjoitusalustaa.

Uuden muistikirjani nimi on Lyhyttavaraliike. Hassu suomen sana, joka on kulkenut mukanani yli neljäkymmentä vuotta, niistä ajoista kun kävin koulua Etu-Töölössä. Siihen aikaan kantakaupunki oli täynnä noita merkillisiä pikku kivijalkapuoteja. Sanassa on jotain yhtä aikaa tuttua ja vierasta. Tunnistan sanan osat, mutta niiden yhdistelmässä on jotain kiehtovaa ja arvoituksellista. Lyhyttavaraliike liittää minut menneeseen ja siinä on jotain turvallista. Ja onhan se tietysti niinkin, että runous jos mikä on pienyrittäjyyttä.

Muistikirjan aika on ollut paras aika. Olen saanut rakkautta ja tuntenut voivani myös antaa sitä. Kiitos.

Jack Kerouac sings "Home I'll Never Be".

Lahja muistin antaa
kuvia oppii myöhemmin
mitä ei ole tiennyt
uutta taas ja taas uutta.

Voiko olla, että samanlainen on erilainen kuin samanlainen
tulematta tutuiksi kauneus sinänsä ja hyvyys sinänsä.

Muihin kelpo aistimiimme verrattuna korvahan on nuori elin
vai onko ihminenkin kala, joka kalisuttaa luitaan.

Kauniin taulun kauniimpi malli luulee pahempaa kuin kuolema
juonikas epeli ihan parhautta, kuin soma äären viiva.

Toista ei hävetä vielä, kun nautinto jo vie toisen mennessään
matkakumppanin huolettoman, näkyväisen lävitse.

Taiteilijan käsi piirtää sana sanalta naisen kättä sorealla suulla
mutta mikä sana se on ja mihin se tulee, ei selviä.

Lempeä on eikä lakkaa lempeämästä, oppii näkemään kissan tavoin
Venuksen nousevan, lähellä taivasta, missäs muualla.

Kaikki tämä juuri nyt, tämä hunajainen asia, lähikuva liittymästä
pinkki pilkullinen joku, joka koskettelee kosketeltaessa.

Tuntuu hyvältä.
Runot lämmittävät
ja minä lämmitän niitä.
Niillä ei ole kiire maailmaan.

Kierrätystä

Hassua. Kävin äsken haistelemassa kotini lähettyvillä kukkivaa tuomea. Kotiin palattuani huomasin, että olin ollut samoissa puuhissa päivälleen vuosi sitten. Olinko silloin onnellisempi? Tuskin, mutta odotukset ainakin olivat korkeat. Tänä vuonna olen päättänyt tyytyä olemaan onnellinen.

Samana päivänä siteerasin Wikipediaa: "Kirjallisuutta on jokseenkin yhtä hankalaa määritellä lyhyesti mutta tyhjentävästi kuin rakkautta tai surua."

Tulevan valon ikkunasta, vasta pestyssä tuulessa, kuviteltu kivi
lämmittää Espanjaa, sanovat sen sielläkin onneksi.

Näkisi talojen virtaavan, suuren, valkean puron, käveleviä puita
olematta varma, mitä näkönsä tekeminen tarkoittaa.

Unohtuu ja muistuu, naiselta miehelle, kerran kuluneita koruja
omalla nimellä, silkillisiin papereihinsa määrättynä.

Poiesis in action

John Cagen Water Walk (mpg) vuodelta 1960 on näyte siitä kuinka musiikkia, tai runoutta, oikeasti tehdään.

Luonasi ja tuolla, ajatuksina lintusten haaveet, saavat hahmonsa
kädet, vain ryhtyvät, vain rakkauteen, vain tyhjästä.

Mikä siis yössä on, pimeä kuin vettä, vesi pimeää kalan ympärillä
mitä värejä tahansa, ja toinen makaa toisen vieressä.

Hengenvetojen välissä, aikojen, muotojen kynnyksellä epäröiden
perhonen istahtaa ulkopuolesi jokaiselle vivahteelle.

Valoa on taas, näkee melkein uniensa reunoille.
Jos me olisimme raitoja, kumpi haluaisit olla.

Onnellinen tuote onnellisilla markkinoilla, jos etsin vielä itseäni
suru muuttaa ja tunnistan sinut maailman pimeässä.

Kirjoittamalla pääsee just ja just lauseen loppuun.

Felix asinus

Näyttää vaiko kertoa, hurmatakseen, sanojen välistä näkyvä
takaseinä, kuvaus ilmantakaisesta maailmasta.

Kuin puhuisi puolelleen koko tämänpuolisen linnunradan
musiikiksi osoittautuvat kivet, Paavalin ilonaiheet.

Venetsian prinssin puhtaimman paidan, lasillisen vettä
safiirinväriset lemmikit ja lemmikinväriset safiirit.

Lännen ja idän, pohjoisen ja etelän, joka ainoan tuulen
mitä on, enkä saa katsettani irti sinun silmistäsi.

Sinä sanot, katso minua, katso minua nyt ja tässä minä olen
kulkien sormesi viittomaa puun oksien läpi kuuhun.

Sellaisena kuin olet, tarinoiden lohduttama, ääni avaruuden
käsi vaatteittesi alla, saattaisin luovuttaa muistini.


Huomautus: Päiväannokseni on kymmenen paririviä. Tälle päivälle niitä on kertynyt kuusi, joista tässä maistiaiseksi kaksi viimeksi valmistunutta.

Tämän päivän saalis

Mikä on juuri, koskettanut meri joka katsoo, rantaa ranta merta
jokaisen kiven alla, minkä puolensa kääntävät unelle.

Rannattomat lauseet, miten kipuavat, muistoihinsa eri kielellä
sama tunne sana, sama kaipuu tai longing eli längtan.

Jonnekin, kauas, se heijastui silmistä, ne eivät olleet onnelliset
omasta elämästään, jokainen löytää, unelle periksi.

Vielä, vielä kerran onni ja vielä kerran, lumottu metsä, ikävä
mielessä, portteja uniin ja unista, aivan tavallisista.

Kuulija, vai uneksija itse, mukaelma, sekoitus, kietoutuneet
toisiinsa, toisistaan huumaantuneet, toiset ihmiset.

Näkee satumaan, halunsa jäljitellä uusia ikuisen lajeja, surun
mustat ja iloiset käänteet, ihon, mahdottomat keinot.

Sinun, kanssasi tanssit, tanssin laskematta, ajan pyörryttävän
yritän, laulavan uneen, pelon päästä minne menetkin.

Tilanteita, tilan ja toisen, tilojen välissä, haluan että tiedät että
yritän, paremmasta oikeaa, mustemmasta taivaan alla.

Ei kukaan pakota ja katson sen ja pidän siitä ja tehdään hyvää
muotojen maailmassa, kaunis on taas vanhin kuningas.

Muiston silmin, hiljaisin, hänen osoittava sormensa, kosketus
se mikä meitä tässä kuolemaa vastapäätä on innoittava.

Mies nukkuu kielensä päällä,
eikä yön pimeydessä
ole unta joka häntä lohduttaisi.