Voiko olla, että samanlainen on erilainen kuin samanlainen
tulematta tutuiksi kauneus sinänsä ja hyvyys sinänsä.

Muihin kelpo aistimiimme verrattuna korvahan on nuori elin
vai onko ihminenkin kala, joka kalisuttaa luitaan.

Kauniin taulun kauniimpi malli luulee pahempaa kuin kuolema
juonikas epeli ihan parhautta, kuin soma äären viiva.

Toista ei hävetä vielä, kun nautinto jo vie toisen mennessään
matkakumppanin huolettoman, näkyväisen lävitse.

Taiteilijan käsi piirtää sana sanalta naisen kättä sorealla suulla
mutta mikä sana se on ja mihin se tulee, ei selviä.

Lempeä on eikä lakkaa lempeämästä, oppii näkemään kissan tavoin
Venuksen nousevan, lähellä taivasta, missäs muualla.

Kaikki tämä juuri nyt, tämä hunajainen asia, lähikuva liittymästä
pinkki pilkullinen joku, joka koskettelee kosketeltaessa.

Tulevan valon ikkunasta, vasta pestyssä tuulessa, kuviteltu kivi
lämmittää Espanjaa, sanovat sen sielläkin onneksi.

Näkisi talojen virtaavan, suuren, valkean puron, käveleviä puita
olematta varma, mitä näkönsä tekeminen tarkoittaa.

Unohtuu ja muistuu, naiselta miehelle, kerran kuluneita koruja
omalla nimellä, silkillisiin papereihinsa määrättynä.

Luonasi ja tuolla, ajatuksina lintusten haaveet, saavat hahmonsa
kädet, vain ryhtyvät, vain rakkauteen, vain tyhjästä.

Mikä siis yössä on, pimeä kuin vettä, vesi pimeää kalan ympärillä
mitä värejä tahansa, ja toinen makaa toisen vieressä.

Hengenvetojen välissä, aikojen, muotojen kynnyksellä epäröiden
perhonen istahtaa ulkopuolesi jokaiselle vivahteelle.

Onnellinen tuote onnellisilla markkinoilla, jos etsin vielä itseäni
suru muuttaa ja tunnistan sinut maailman pimeässä.

Minua kädelläsi, sinä elät