Helsingin Sanomat paikkaa tahriintunutta mainettaan käsittelemällä tänään näyttävästi runoutta. Kuisma Korhonen esittelee kolme (1, 2, 3) äskettäin julkaistua teosta, joissa pohditaan runousopin kysymyksiä, kuin myös Rita Dahlin toisen kokoelman Aforismien aika. Erityisen iloinen olen jälkimmäisestä, ensinnäkin siksi, että Ritan teos ansaitsee kaiken huomiomme, mutta myös siksi, että Korhonen nostaa samassa yhteydessä esiin Janne Nummelan esikoisen Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli ja lausuu pari ystävällistä sanaa Varjofinlandiasta. Hyvä poEsia!

Kulttuuri kateissa

Helsingin Sanomain kulttuurisivujen alennustila on pantu merkille muuallakin. Lehden päätoimittaja Reetta Meriläinen blogissaan:

Aamupäivällä vastaanotin kulttuuritoimituksen esimiehen Saska Snellmanin kanssa adressin, jonka nimi on Kuvataide kateissa Helsingin Sanomissa. Adressissa oli noin 2 500 allekirjoittajaa.

Adressin luovuttivat taidemaalari Heli Heikkinen, taidekasvatuksen professori Pauline von Bonsdorff ja varatuomari Tytti Soikkeli. He kertoivat huolesta, jota kuvataiteen ystävät tuntevat kuvataidejuttujen, lähinnä näyttelyarvioiden vähenemisen takia.

Kaksi ja puolituhatta allekirjoittajaa. Siis pelkästään kuvataiteen alalta. Veikkaan, että kirjallisuus ja muut tulevat pian perässä. Ehkä sen jälkeen Meriläisen ei enää auta turvautua selityksiin "lehdenteon arkisista reunaehdoista" (lue: toimituksen linjanvedosta viihteen suuntaan).

Ettäs kehtaavat, osa 116

Okay, I give up. Helsingin Sanomain kyky ilmentää olemustaan ei lakkaa ällistyttämästä. Lehti julkaisee tänään jo kertaalleen viime perjantaina painamansa arvostelun Jouni Tossavaisen runokokoelmasta Kerro. Tapaus on ilmiselvä kömmähdys, mutta on siinä myös irrationaalin intervention makua. Tavallaan on kyse poeettisen oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Kului nimittäin monta vuotta, jolloin lehti ei noteerannut Tossavaisen kirjoja millään tavalla. Nyt se korjaa asian omalla pistämättömällä tavallaan.

Jk. Arvostelu kannattaa käydä lukemassa toisenkin kerran. Kahden julkaistun version välillä on näet eroja, ja Tossavainen näyttää havainnollisesti, millä tavoin lehti on toimittanut avustajansa Satu Koskimiehen tekstiä. Tulos on puhdasta aronpuroa.

Ettäs kehtaavat, osa 115

Kommenttina omaan eiliseen kirjoitukseeni ja sen herättämiin kannanottoihin:

HeSan touhuissa mielettömintä ja nerokkainta on, ettei sen ratkaisuja voi ennustaa ja silti ne vaikuttavat täysin perustelluilta. Siis, c´mon, eikö Satu Koskimiehen valinnassa nimenomaan Jouni Tossavaisen kirjan arvostelijaksi ole melkein raamatullista designia? Siis että se on ihan looginen askel koko ihmiskunnan kehityksessä? Ei siis hyvä eikä paha, oikea taikka väärä, vaan luonnollinen ja ymmärrettävä, juuri sellainen kuin ansaitsemme?

Tältä lehti saa kaikki toimensa näyttämään. Se on kuin luonnonilmiö, noudattaa sen mallia. Sää tulee aamuisin täsmälleen sellaisena kuin sen on tultava. Säällä ei ole vaihtoehtoja. Säätä ei voi arvostella.

Järjettömintä tässä kaikessa kuitenkin on, että HS ei ole
luonnonilmiö; se ainoastaan käyttäytyy niin. Joku on vastannut tästäkin päätöksestä. Joku on pitänyt hyvänä ideana nimenomaan Satu Koskimiehen valintaa tämän kirjan arvioijaksi. Kun tämä asia on päätetty, läsnä olleet henkilöt eivät ole katsoneet toisiaan silmiin. Niin paha ei kukaan ole, että olisi.

Tällainen käytös lehden taholta on käsittämätöntä ennen muuta siksi, että näin tehdessään se valitsee tietoisesti "pahan" roolin kulloisessakin kulttuurisessa tilanteessa. Pyrkiessään objektiivisuuteen se itse asiassa valitsee kaikkein vähiten objektiivisen roolin. Toisinkin voisi tehdä. Se voisi kokea olevansa yksi aktiivinen toimija historiallisessa kulttuurisessa tilanteessa; että se oli itse mukana luomassa jotain uutta ja jännittävää.

Tämä olisi se kysymys, johon lehden tulisi vastata, itselleen ja meille: Mikä meidän mielestämme on runoudessa erityisesti tai kulttuurissa yleensä uutta ja jännittävää juuri nyt?

Osaa lukea muttei laskea

Mistä tietää, että HeSan kriitikko Satu Koskimies on lukenut arvostelemansa teoksen eli Jouni Tossavaisen uutuuskokoelman Kerro? Siitä, että arvostelun oheen liitetyissä teostiedoissa seisoo: Ei sivunumerointia. (Rastaan tsik srii piste tai pilkku, HS C4, 6.4.2007)

Mannis-Teemu näyttää kimpaantuneen Antti Majanderin tavasta käsitellä Aina Bergrothin esikoisteosta Ah autuutta eilispäivän Hesarissa. Teemun alkuperäinen reaktio ei ole näkyvissä, sen sijaan on olemassa reaktio reaktioon. Majanderin, miten tuon sanoisi, kelvoton ja halpamainen tekele on luettavissa lehden verkkosivuilta, jos ja kun viitsii rekisteröityä (kuten herra Nutz kommenttiosastollamme ystävälliseen tapaansa neuvoo).

Ne tekevät sen itse (eivätkä tee asialle mitään)

Poimintoja tämän päivän Helsingin Sanomista:

Uutisvälineistä tuli henkisiä kylpylöitä (A3)
Mukana myös entistä viihteellisempi Plus-lehti (ilmoitus; A9)
Päivän peilit vaihtoivat viihteelle (Kulttuuri; C1)
Ilta-Sanomat ja Iltalehti kilpailevat nyt Seiskan kanssa
Suuret ja vakavat päivälehdet jonottavat nuorennusleikkauksiin
"Herra armahda meitä idiotismilta." (C2)

Marizan afrikkalaiset juuret tekevät hänestä mainion tanssijan, jonka keinuvaa liikehdintää on ilo katsella.

Hannu-Ilari Lampila, FL, musiikkiarvostelija, Helsingin Sanomat, lauantai, 2000-luku

Kuinka alhaalla täytyy käydä?

Onko mitään järkeä tehdä tekstiviesteistä romaania?

Joko Danten helvetissä on tai sitten sinne täytyy keksiä oma osasto tajunnoille, jotka tuottavat mediaan tällaisia kysymyksiä, tässä tapauksessa HS:n kulttuurisivuille Hannu Luntialan romaanin Viimeiset viestit arvostelun yhteyteen.