torstaina, marraskuuta 18, 2004

Kuunsädemetsien kaunein kukka


Saima Harmaja

Huomaan, että kustantaja on ottanut ties monennenko painoksen Saima Harmajan kootuista. Saima Harmaja! Voiko tuolla nimellä epäonnistua runoilijana. Heikkouttani Harmajaan selittää, että hän oli runoilija, jonka runoja kuulin lapsuudenkodissani. Sarkia ja Harmaja olivat ne kaksi, joiden kootut löytyivät hyllystämme ja joiden runoja äitini osasi pitkät pätkät ulkoa. Harmajan ansiota lienee aavistus siitä, että jokaisessa meissä piilee runoilija, tai ainakin sielukas ihminen. Se mikä silmin näkyy ei ole koskaan kaikki.

On maa
On maa,
johonka unten jäljet katoaa.
Lähemmäs sitä askeleeni vie
jokainen tie.
Min täällä menetin, sen löydän sieltä,
mi täällä soperrusta, selvää kieltä
on maassa, missä harha hajoaa.

On siellä toivo totta, turhaa pelko,
salasta himmeimmästä kirkkain selko,
ja syvin tuska enin lohduttaa.
Kas, kyyneleet
nuo, joihin ovat kummunneet
poveni katkeruus ja raskaat surut,
on vuorilähde, josta voimaa juon.
Jos tuon
ma sinne halvan rakkauden murut,
käsiini jalokiviaarre jää,
mi kimmeltää.

Ja vainajat
säteillen siimeksessä kulkevat
- oi ikävöity, vastassani lienet.
Ma tartun käteen, jok' on kylmennyt,
nään hymyn, jonka laskin hautaan varmaan.
Syliini siellä nostan lapsen armaan,
min kasvot pienet on täällä kielletyt.

On maa,
johonka kaikki polut katoaa.
Ken siellä on, ei katso heijastusta,
mi meitä valaisee, kun tie on musta.
Hän katsoo silmiin itse Olevaa.

On Rauhan maa.
(1936)


1 Comments:

Blogger elpaRquirri said...

siento no hablar tu idioma... pero descubri tu blog y me encanta... un saludo desde españa...barcelona

10:47 ap.  

Lähetä kommentti

<< Home