Varo tätä kirjaa!

Että olisimme lopullisesti ja kertakaikkisesti päässeet vaarallisista kirjoista? Turha toivo. Tämä tuli mieleen, kun luki mitä Eeva Saesmaa kirjoittaa Kiiltomadossa Jyrki Pellisen uudesta kirjasta:

Lukukokemuksena Dostojevskin suomalainen sihteeri on ristiriitainen. Pellisen lauseet kulkevat oudosti. Omat ajatukset pitää yrittää vääntää samaan muotoon, ja se sattuu. Tässä mielessä Pellisen absurdeina lauseenpätkinä leijuva kieli on hyvinkin fyysistä. Se pyörryttää. Tukipisteet katoavat; sanojen avaruudessa ei ole mitään, mistä ottaa kiinni. Olo on pahoinvoiva, silmissä mustenee.

Miten tähänkin pitäisi suhtautua. Ei oikein tiedä pitäisikö kunnioittaa vai sääliä kriitikkoparkaa, joka panee terveytensä alttiiksi vain runouden vuoksi. Jos kyse olisi mistä tahansa muusta alasta, tällaisesta hyväksikäytöstä tulisi tehdä ilmoitus viranomaisille. Eikö työsuojelu koske kriitikoita?

Mutta ei tässä kaikki, pahempaa on tulossa. Edellä kuvatusta pahoinvoinnista selviää lopettamalla vaarallisten kirjojen lukemisen. Hiukan raikasta syysilmaa systeemiin, ja kaikki on taas entisensä. Mutta mitä tehdä, jos järkytys on henkistä? Saesmaa jatkaa:

Miten kieli, joka on selvästi merkityksistä tiiviiksi latautunut, voi samalla olla merkitsemättä mitään? Pellisen teos täyttyy tällä paradoksilla. Se syöksee järjestäytyneen mielen kaaokseen. Sitä joko ponnistelee kootakseen ajatuksensa tai luovuttaa ja antaa impressioiden virrata.

Järjestäytynyt mieli? Teos joka syöksee sen kaaokseen? Toivottavasti kriitikko on jo palautunut kokemuksestaan, sillä tällaisista asioista lukisi enemmänkin.

Sven Laakso viipaloi ja tutkii Saesmaan kritiikin blogissaan. Siinä malliesimerkki kritiikin kritiikin mahdollisuuksista. Tähän tapaan Laakso arvostelijan huomautukseen lukukokemuksen kivuliaisuudesta:

Tässä täytyy olla kysymys länsimaisesta perusvirheestä kiinnittää hahmot liian tiukasti. Eksaktin kielen illuusiosta joka vieläkin ihme kyllä kummittelee joidenkin pöllämystyneiden nörttien ajatuksissa. Ajatuksia ei tarvitse vääntää mihinkään. Ottakaa Pellisen näkökulma ja Pellisen etäisyys, sillä siitä selviää. Näkökulma vaihtuu, etäisyys muuttuu, niin, ihminen ei ole lentotaidon ammattilainen, pistemäinen helikopteri joka killuu viikkoja samassa pisteessä tai kaasupallo tyhjiössä. Väljentäkää, ottakaa mukaan myös matalat bassotaajuudet, muuttukaa suurpiirteisemmäksi hahmoalttiudessanne ja enää ei satu.

Niin, Laakso osoittaa kädestä pitäen kuinka vaikea, melkein mahdoton laji kritiikki on. Siinä tahriintuneita käsiä ei pestä tunnustamalla oma hämmennyksensä. Kriitikon saamat vauriot tosin ovat itse aiheutettuja ja parannettavissa. Tekijästäkään tai hänen tuskastaan emme lausu mitään, mutta teos on täysin suojaton. Näin, näinkin toimii kirjallisuusinstituutio. Kas, tällaista jälkeä syntyy, kun hyttynen ottaa mittaa norsupyssystä.