Runon(kin) ytimessä

Uusi Tuli&Savu 3/2004 pyrkii runon ytimeen esittämällä runoilijalle kolme kysymystä. Tässä minun vastaukseni.

1. Mitkä ovat sinulle runon pienimmät ja tärkeimmät tekijät?
Tärkeintä on poljento, runoa kuljettava bassoraita, josta säejako antaa viitteitä, mutta joka paljastuu todella vasta ääneen luettaessa. Kuvio ei ole kiveen hakattu, se sallii ja kannustaa improvisaatioon. Poljento, beat, whatever. Siihen on pakko satsata, koska suomen kieli ei ole, toisin kuin aina väitetään, äännetasolla kovinkaan kaunis ja mahdollisuuksiltaan rikas kieli. Sen muistaa katkerasti aina kun joku Alicia Keyes, Sarah Vaughn tai Gwen Stefani rakastelee äidinkieltään. Suomi on parketille kolahtava rimanpätkä, ei letkeästi putoilevaa Cole Porteria. Poljennon jälkeen melkein kaikki muu onkin sitten uhrattavissa. Runo rakentuu tavunkin palasista, miksei yhdestä sellaisesta, mutta ei pääse hetkeksikään siitä, että sen yksikköjä ovat aina myös jättiläiset rakkaus, kuolema, Johanneksen uni, muuan selkkaus Troijassa.

2. Mikä on mielestäsi runon minimi?
Mikä tahansa kielellinen ilmiö, joka ei tyhjene selittämällä. Fragmentin fragmenttikin käy, tai melkein tunnistamattomaksi haljennut kirjain. Niin pieneen minimiin runokaan ei pääse, etteikö siitä lukeva mieli saisi jotain ällisteltävää irti. Minimi ei voi olla vain yksi asia. Täytyy olla myös jokin toinen, tauko, peili, kitka, referenssi, rakastaja.

3. Millaisin metaforin puhut työstäsi?
Näillä perinteisillä, kankaan kirjonta ja kudonta, leikkely ja liimailu, kamman painaminen saveen, mikä tahansa sellainen materiaaleilla läträily, joka ei edellytä loftia suurempaa sisätilaa tullakseen haaveesta todeksi.