Sarjassamme outoja, tosi outoja blogeja

finndistan
Integroitu tikkari
The Life of Jalo

Uusia lauseita ja Varjofinlandiaa kootessani olen törmännyt jos jonkinlaisiin blogiviristyksiin. Koko maailman mittakaavassa merkillisimpiä ovat aasialaisnuorten mangavaikutteiset blogit. Nämä kolme ovat kuitenkin kotimaisia ja kaikki hyvin erilaisia, hyvin kummallisia.

PS. Ai niin, meinas unohtua:

KommieLog

Pari riviä illan runoilijalta

                Majakovski

Sielussani harmaata ei hiukkaakaan.
Minäkin
sain kohtuullisen kyvyn rakastaa.

Mitäs me romantikot

You're John Keats! You were born poor, trained to
be a doctor, and then decided you wanted to be
a poet. You threw yourself into poetry with
great dedication. You're very nice and
extremely dedicated to your art. You write
great letters and sexy poetry. It's amazing
how much you got done in your short lifetime.


Which Major Romantic Poet Would You Be (if You Were a Major Romantic Poet)?
brought to you by Quizilla

Alan vissiin pehmetä. Vielä joku aika sitten uskottelin itselleni, etten ole kaiken maailman testeihin osallistuvaa tyyppiä, ja nyt huomaan langenneeni jo muutamaan lyhyen ajan sisällä. Mikäs siinä, leikkiähän nämä ovat, vaikka tulokset kertonevatkin enemmän haaveista kuin todellisuudesta. (Keatsista en tiedä, mutta lienee ehtinyt ajatella runouden lomassa seksiä hänkin, nuori mies.) Eniten näistä testeistä saanee irti, jos katsoo ensin mahdolliset tulosvaihtoehdot ja pyrkii sitten vastaamaan kysymyksiin niin, että saa tieten tahtoen aikaiseksi kaikki tarjolla olevat lopputulokset. (Tässä testissä muita romantikkoja edustavat tottakai Blake, Wordswoth, Coleridge, Shelley ja Byron.) Esimerkiksi vastaajan uskonnollista, filosofista tai poliittista suuntautuneisuutta mittaavat testit ovat yhtä tyhjän kanssa (koska vastaus on useimmiten etukäteen tiedossa). Sen sijaan opettavaista olisi yrittää vastata monivalintakysymyksiin niin, että saa tulokseksi jonkun tietyn, itselleen vieraan oppisuunnan. (Romantikkorunoilijoiden tapauksessa uskoisin tuntevani ainakin Blaken ja Shelleyn. Täytyypä testata.) Näin siinä sitten kävi: Blake syntyi vaivatta, mutta Shelleyn kohdalla kone antoi tulokseksi jälleen Keatsin, siitäkin huolimatta, että vastasin kysymyksiin mielestäni eri tavalla. Strange. Fascinating. Romantic.

Suomalainen Odysseus

Leevi Lehto on aloittanut oman blogin! The Finnish Ulysses käsittelee ensimmäisessä postissaan ketäpä muuta kuin James Joycea. Tervetuloa joukkoon!

Yleisiä ja erityisiä huomioita blogeista

Uusia lauseita ja Varjofinlandiaa kootessa on tullut nähdyksi ja luetuksi jos jonkinlaista. Voi tytöt ja pojat, uskokaa huviksenne. Skaala on kattava, uskomattoman typerästä sydäntä riipaisevan nerokkaaseen. Tarkkaa lukumäärää en ole laskenut, mutta arvelen vähintään kurkistaneeni valtaosaan Blogilistalla esiintyvistä blogeista. Niitä on joka tapauksessa satoja. Otanta on suuri, muttei niin suuri, että voisin väittää tutustuneeni maahani ja aikaani blogien lävitse. Jonkinlaisia yleistyksiä on silti mahdollista tehdä.

Blogistanista käsin tuntuu usein siltä, että kaikkihan tänne kirjoittavat tai että kaikkihan näitä lukevat, mutta todellisuus on paljon karumpi. Blogit ovat yhä pienen, vaikkakin heterogeenisen ihmisjoukon juttu. Jos mittariksi otetaan omat viitekehykseni kirjallisuus ja journalismi, aktiviteetti sillä suunnalla on edelleen kovin vähäistä vaikkapa muihin erikoisblogeihin verrattuna. Se on yllättävää ja kummallista. Kotimaisia neuleblogeja lienee tällä hetkellä puolisensataa, mutta moniko suomalainen toimittaja ylläpitää henkilökohtaista, journalistisesti kunnianhimoista blogia? Mikä on, etteivät he hyödynnä perusosaamistaan välineessä, joka on kuin luotu kirjoittamiselle ja sen tulosten nopealle julkaisemiselle? Miksi he eivät ole oivaltaneet blogaamisen olennaisinta piirettä, sen luonnetta julkaiseminen keinona? Se on merkillistä siksikin, että kaikki toimittajat haaveilevat omasta lehdestä, mutta koskaan aikaisemmin journalismin historiassa ei sellaisen perustaminen ja julkaiseminen ole ollut yhtä helppoa ja halpaa kuin nyt.

Myös kirjallisten blogien harvinaisuus pistää silmään. Omalla nimellä blogiin kirjoittavia tai blogia luovan tekemisen ja julkaisemisen välineenä käyttäviä runoilijoita ja kirjailijoita on Suomessa muutama hassu, sen verran, että kaikki tuntevat suurin piirtein toisensa. Kirjallisen ilmaisun halusta ja tarpeesta ei ole puutetta, kuten esimerkiksi Rakkausrunot-palveluun purkautuneesta harrastajakirjoittamisen paineesta on nähtävissä. Sen sijaan kollektiivit, taiteilijaryhmät ja kirjallisia aikakauslehtiä matkivat tai niitä korvaavat kirjalliset blogit puuttuvat täysin tai hakevat vasta muotoaan. Tässä olisi jolla kulla kirjallista makua ja kustantajan taitoja ja vainua omaavalla mahdollisuuden paikka. Sijoituspääomaakaan ei toiminnan aloittamiseen tai pyörittämiseen juuri tarvita.

Yksi syy kirjallisten blogien puuttumiseen voi olla se, että taiteellinen toiminta mielletään edelleen perinteisen yksioikoisesti. Homma etenee kahdessa vaiheessa. Ensin on oma yksityinen kärsimyksen täyttämä luomisvaihe (jonka julkinen näyttäminen on systeemiin sisäänrakennettu tabu). Sitä seuraa julkaisuvaihe, joka nykymuodossaan korostaa teosten esineluonnetta taiteellisen toiminnan prosessiluonteen sijaan. Blogien maailmassa järjestelmä pakostakin murtuu, ja se koetaan uhkaavaksi.

Kehitys synnyttää huolta, ahdistusta ja muutospaineita. Käsitys taiteilijasta ja taiteellisen toiminnan merkityksestä on arvioitava uudestaan. Muutos tulee olemaan myös rakenteellista ja ulottuu kaikkialle. Sähköisen julkaisemisen muodot pakottavat mediat, kustantajat, galleriat ja muut taideinstituutiot arvioimaan uudelleen toimintansa ja varsinkin taloudelliset edellytyksensä. Kustantamisen ja ennen muuta vanhakantaiseen tekijänoikeuteen perustuvan korvausjärjestelmän perusteet joutuvat pakon edessä remonttiin, jonka kaltaista ei ole nähty. Sama koskee apurahoja ja eläkejärjestelmiä.

Tässä prosessissa blogit ovat vain yksi tekijä, mutta ne saattavat olla se pieni puro, josta suurinkin virta saa alkunsa. Se, sekin jää nähtäväksi. Tässä vaihessa tärkeintä on aloittaa kaivaminen omien jalkojensa sijoilta.

Päivittäinen vähimmäisvaatimus

Jukka-Pekka Kervisen uusin viristys on nimeltään minimum daily requirements, eli kuten alaotsikossa todetaan, A blogzine for collaborations, experiments and visual poetry.

Pianomies

Huhtikuinen aamu Albionin rannikolla
on jo valjennut, kun saarta ja sen kaikkeen
tottuneita asukkaita kohtaa ilmestystä
muistuttava näky. Kadun viertä hoippuu
joku tuntematon nuori herra avopäin
ja yllään siisti mutta läpimärkä tumma puku.
Hyvän päivän toivotuksiin mies ei vastaa mitään,
eikä näytä liioin ymmärtävän sanoja tai kieltä,
jolla häntä yritetään puhutella.
Ei siis ihme, että kyläläiset kyselevät,
onko tämä ihminen vai myrskyn luoma harha.
Olkoon ihminen tai harha, pyhimys tai hullu,
lempeät on silmät tuolla voipuneella kulkijalla,
mutta miksi hän ei katso meitä silmiin?
Tai jos katsoo, miksi niistä paistaa kauhu?
Mitä hän on säikkynyt ja mitä hän on nähnyt?
Onko edes täysin varmaa, että aalto hänet
huuhtoi rantaan? Veneestäkö putosi
vai halusiko hän uida kohti Ranskaa?
Selvyyttä ei pohdintoihin näihin saada.
Paperiton mykkä rukka passitetaan sairaalaan.
Kun välitöntä hengenvaaraa todeta ei ensi
tutkinnassa, miehen vaateparsi vaihdetaan
ja hän saa vihdoin syödäksensä. Heti näkyy,
ettei vieraan syömähaluissa sen paremmin
kuin pöytätavoissakaan ole moittimista.
Sivistynyt, huoliteltu, kukaties myös monta kieltä
taitaa tämä outo lintu, mutta mikä on kun hän ei puhu?
Joku merellä tai Kentin rantamilla vastaan tullut
järkytyskö hänet mykisti vai onko hiljaisuuden
taustalla jokin vanha syntymässä saatu vamma?
Mene tiedä. Viikot kuluvat ja mykkä pysyy vaiti.
Miehen yllä olleet vaatteet tarjoavat yhtä vähän
valaistusta arvoitukseen. Puvun taikka paidan
laadusta ei ole vähintäkään epäilystä,
mutta minkäs teet kun joku repinyt on irti
kaikki merkit, jotka viittaisivat niiden
ostomaahan taikka muuhun alkuperään.
Miestä puhuttamaan tuodaan tulkki poikinensa,
mutta jälleen turhaan, sillä puolan, latvian
tai minkään muunkaan itäisessä Euroopassa
käytettävän kielen kuuleminen ei saa aikaan
toivottua vaikutusta. Lukko kerran
sulkeutunut on ja pysyy kiinni.
Kuka osaisi sen murtaa? Onko jossain joku
joka häntä rakastaa kuin äiti poikaansa
tai nainen miestä, siitä arvon lääkäritkään
eivät ota omin neuvoin minkäänlaista selvää.
Päivät kuluvat ja viikot, kunnes joku keksii
antaa vaitonaisen käteen kynän.
Vaivasipa potilasta trauma taikka mykkyys,
nimensä kai hänkin osaa paperille laittaa.
Seuraa suuri ihmetys, kun näkyville piirtyy
kuva flyygelistä Ruotsin lipun kera.
Mitä kuva tarkoittaa ja mikä on sen viesti?
Silloin joku muistaa kappelin ja pianon.
Entä jos hän osaa sitä soittaa?
Siinä voisi olla ratkaiseva johtolanka,
pieni toivo saada selvää miehen henkilöstä.
Hänet talutetaan oitis kappeliin
ja istutetaan pianon ääreen.
Näkee heti, että se on tuttu tuoli.
Hoikat sormet iskevät pian ensi soinnun,
eikä aikaakaan kun Herran huone täyttyy
Joutsenlammen sävelistä. Vielä äsken
masentunut on jo muissa maailmoissa.
Soitto jatkuu tunnin, sitten toisen, kolmannenkin.
Mutta sitä mahtikäskyä ei lausu kukaan,
joka saisi toisen lopettamaan tämän onnen
ennen kuin on pakko. Sama jatkuu.
Syynit sairaalassa ovat yhtä tyhjän kanssa,
eikä miehen synkkään tilaan tule kohennusta.
Hänen ilonsa ja lohtunsa on kappelissa,
loputtomat soittotunnit, piano.
Aika kuluu, ovet käyvät. Moni viisas antaa
tyhmän lausuntonsa. Kaikki ovat samaa mieltä:
kissa vieköön, poika osaa soittaa!

-jatkuu-

My favourite faith healer

Minussa on pehmeä kohta, jonka suojaukset pettävät yleensä täysin, kun ääneeen pääsee Varjofinlandian ikioma suojeluspyhimys Lucinda Williams. Niin kävi nytkin, elävänä Fillmoressa.

It just won't go away!

There's a new update to Shadow Finlandia, Leevi Lehto's interpretation of my blog, Varjofinlandia. The first 134 entries are available here.

Vähänen plus Manninen

Nimeni
kiitää
korkeudessa
kantaen
en tiedä ketä.

Seitsemän vuoden välein
kasvit kasvavat kohti valoa.

Entä miksei
koukeroista kieltä
ruumiista toiseen.

Sanat ovat peräisin kahdelta nuorelta debytantilta, heidän kokoelmiensa ensimmäisiltä sivuilta. Parittomista riveistä vastaa Cantorin pölyä pyyhkinyt Juhana Vähänen, parillisista Turistina täällä vieraillut Teemu Manninen. Molemmat ovat Tuli&Savun uusia toimittajia. Tästä se lähtee.

07:13 Sampo Group, Turku, Finland

Runous ja kaupunkitila

Juhana Vähänen kirjoittaa runon ja kaupunkitilan suhteesta Tuli&Savun uudessa numerossa 01/2005. Vähäsen näkökulma on formalistinen: "yhdistän kaupunkitilan ja kaupunkitilan arkkitehtuurin ennen kaikkea runon muotoon, sen rajattuun, graafiseen kokonaisuuteen. Kuvallisuuden olen suurelta sulkeistanut tarkasteluni ulkopuolelle."

Omat kiinnostukseni kohteet liittyvät karttojen poetiikkaan. Yllä oleva kuva on viimeisin versio sarjasta, jolle olen antanut lainanimen L. A. Variations. Sarjan pohjana on kännykkäkameralla otettu kuva Los Angelesin keskusosia esittävästä kartasta. Sen jälkeen kuvaa on manipuloitu tavanomaisella kuvankäsittelyohjelmalla. Olen antanut koneen viedä: halusin nähdä, millaisia variaatioita ohjelma pystyy aiheesta tuottamaan, millaisia rakenteita kartan piirtämästä topografiasta jää jäljelle hyvinkin ankaran muokkauksen jälkeen. Tulokset vaihtelevat suuresti ohjelman muokkaustyökalusta riippuen. Toisinaan jälki muistuttaa maalausta, toisinaan kolmiulotteista reliefiä. Pelkimmillään kone on tuottanut kuvan, joka muistuttaa arkeologien kaivauksistaan laatimaa pohjapiirustusta. Piirros on yhtä aikaa kaunis ja pelottava. Näyttäisi siltä kuin rakenteita, ei niinkään rakenteiden takana olevia sisältöjä tutkimalla olisi mahdollista siirtyä ajassa eteenpäin, tuhatvuotisen perspektiivimme tuolle puolen. Aikaan, jolloin jäljet Los Angelesin freeway-verkostosta ovat vain, niin kuin meillä Euroopassa sanottaisiin, siellä täällä erottuvia rippeitä roomalaisten laskemista kärrypoluista.

Tai niin kuin Vähänen kirjoittaa esseensä päätteeksi:

"Utopioita ovat esimerkiksi suunnitelmat, joiden tarkoituksena on luoda täydellisesti toimiva kaupunki. Usein tällaiset suunnitelmat jäävät vain kaavioiden ja piirrosten asteelle, ja ovat sellaisenaan kuva valtavasta halusta luoda jotakin kaunista ja pysyvää. Monumentalismi taas liittyy siihen, että yritetään ylittää kaikki se mitä aiemmin on tehty ja ulottaa tämä vielä tulevaisuuteenkin yli kaiken ajan. Nämä arkkitehtonisen ajattelun piirteet eivät ole käsitettävissä suoraan, loogisesti, vaan pikemminkin jonkinlaisen vääristyneen, unenomaisen logiikan kautta. Ne ovat fantastisia, ihmeellisiä piirteitä. Utopiaan liittyy halu luoda jotakin ennustettavaa, kokonaista ja täydellistä, mutta kaupunkitilan luonne erilaisten halujen, toisistaan poikkeavien tavoitteiden, aikomusten ja ristiriitaisuuksien verkostona taistelee tehokkaasti tätä pyrkimystä vastaan. Luennalla voidaan kenties yrittää saada runous ymmärretyksi, mutta samalla tavoin kaupunkitilan ennustamattoman luonteen kanssa myös runous taistelee tätä ymmärryksen halua vastaan."

Paluu arkeen

06:43 Sampo Group, Turku, Finland

Runoilijan 51. kevät

Kukkii kirsikka ja vaahtera,
kun kaukaa,
aivan liian kaukaa,
karkaa muisto,
miltä maistuu suudelma.

Vielä,
vielä on,
vielä on päiviä
ennen kuin on kesä.

In memoriam Arto Melleri

Muistan hyvin ensimmäisen kohtaamisemme. Olin juuri aloittanut ensimmäisen pestini Ilta-Sanomien kesätoimittajana, kun sain uutispäälliköltä tehtäväksi lähteä tekemään ennakkojuttua nuoren kirjoittajakolmikon näytelmästä. Etukäteen tihkuneista tiedoista päätellen näytelmästä oli odotettavissa tapaus, joka kohauttaisi koko kulttuurin kenttää. Uusi draamantekijöiden sukupolvi oli ilmoittanut haastavansa vallalla olevan taistolaisrintaman ja asettavansa sen tavoitteet ja keinot ei ainoastaan kyseen vaan myös naurun kohteeksi.

Nuori, hyvin nuori skribenttinne lähti komennukselleen jotakuinkin pelkän lehdistötiedotteen varassa. Mutta ei aivan. Pentti Saarikosken edellisenä syksynä ilmestynyt kokoelma Tanssilattia vuorella, jota olin innostuneena lukenut, sisälsi vaatimuksen uuden poliittisen ja yhteiskunnallisen paradigman välttämättömyydestä, ja näytelmän ympärille rakennettu uhmakas ja niihin oloihin poikkeuksellisen näyttävä markkinointikampanja sisälsi kaikuja samansuuntaisista ajatuksista.

Näine eväineni kiipesin Koiton vintille, missä ensi-iltaan valmistautuva kirjoittajakolmikko otti untuviaan peittelevän toimittajan vastaan itsevarman räyhäkkäästi. Seuranneen audienssin kuluessa kirjasin muistiin uskollisesti ja myötäsukaisen kritiikittömästi kultahippuja, joita Jukka Asikainen, Heikki Vuento ja juuri esikoiskokoelmansa julkaissut Arto Melleri vuoronperään ja toisiaan säestäen laukoivat.

Nuorten dramaatikkojen kirjoittama näytelmä oli tietysti Pete Q, ja se mitä tuona kesänä teatterissa koettiin, on jo moneen kertaan toistettua historiaa.

Oma vaatimaton juttuni ilmestyi ajallaan seuraavan päivän lehdessä, mutta näyttöä sen sisällöstä en arkistoistani tähän hätään onnistunut kaivamaan. Kirjallinen dokumentti tuon kesäisen iltapäivän kohtaamisesta on kuitenkin säilynyt. Työasiat hoidettuamme kaivoin esiin esikoisrunoilijan uutuuttaan hohkaavan Schlaageriseppeleen ja pyysin siihen omistuskirjoitusta. Kirjaan sen tähän sellaisenaan:

Muista:
pysy kesätoimittajana, sillä talvitoimittaja on aina kesätoimittajaa huomattavasti ikävystyttävämi kuin kesätoimittaja, hyvää kesää, kesätoimittaja
kesäkuun
20. 1978
Arto Melleri

Näin jälkeenpäin, pian kolme vuosikymmentä myöhemmin, Mellerin huojuva sanatulva puuttuvine p-kirjaimineen saattaa herättää arveluja kirjoittajan senhetkisestä tilasta, mutta muistikuvani ja käsialan selkeyden perusteella tilaisuus oli siltä osin kuiva. Ymmärrettäväksi kysymyksen tekee se, ettei Melleri koskaan peitellyt viehtymystään sen paremmin laillisiin kuin laittomiinkaan päihteisiin. Päinvastoin hän tapasi kehuskella näillä kokemuksillaan enemmän tai vähemmän avoimesti.

Ensikohtaamisen jälkeen tapasin Melleriä satunnaisesti; ystäviä tai edes läheisiä meistä ei koskaan tullut, niin samanikäisiä ja samaan sukupolveen kuuluvia kuin olimmekin. Jonkinlainen sielujen yhteys välillemme silti syntyi. Se ilmeni joka kerta kun tapasimme, jos ei muuten niin Arton sydämellisenä tervehdyksenä ja vielä sydämellisempänä muistutuksena: ”Mitäs kesätoimittaja.” Edelleen jälkeenpäin todettuna näin lienee ollut parempi, sillä Mellerin myöhempinä vuosinaan suosimat kemikaalit olivat minun makuuni aina joko liian nopeita tai vaihtoehtoisesti liian hitaita.

Vaikka jonkun kerran saatoimme istua iltaa samassa seurassa, kohtaamisemme olivat enimmäkseen kirjallisia. Muistan kirjoittaneeni useammankin arvostelun hänen kirjoistaan 80-luvulla, kun vielä toimin aktiivisesti kriitikkona. Mellerin neljännen kokoelman Mau-Maun johdosta kirjoitin seuraavaa:

Mellerin Yön Veljeskunta kulkee Blaken, Baudelairen ja Rimbaudin viitoittamaa tietä mystisen, hassishuuruisen peruskokemuksen äärelle. Kulkuvälineenä sillä on fantasia, ainetta elävämpi henki. ”Putous jymisee (…) sinussa itsessäsi!”, Melleri kirjoittaa. (IS 17.6. 1982)

Viimeisestä kohtaamisestamme minulle ei ole jäänyt muistikuvaa. En edes ole varma, tapahtuiko se ennen vai jälkeen Melleriä kohdanneen kohtalokkaan onnettomuuden. Jotain sentään muistan. Joitakin aikoja onnettomuuden jälkeen, kun uhri makasi vielä tiedottomana sairaalassa, istuin kahvilla töölöläisessä kuppilassa, kun huomasin läheisessä pöydässä Arton vaimon Nadjan. Menin esittäytymään ja kyselin potilaan vointia. Nadja katseli minua hiukan varautuneesti, mutta sanoi sitten, ettei Arton tilassa ollut tapahtunut muutosta. Kun kuulin, että hän oli pikapuolin menossa katsomaan miestään sairaalaan, pyysin lähettämään terveisiä.

Se oli totta kai pelkkä kohtelias ele, vaikkakin vilpittömästi lausuttu. Ajattelin Artoa ja toivoin parasta. Mitä muuta ihminen voi. Ihme kyllä, paras kuitenkin tapahtui. Seuraavana päivänä matkalla töihin luin lööpin: ”Melleri heräsi koomasta”. Vaikken tohdi laskea Arton toipumista ansiokseni, pidätän oikeuden tulkita tuon sattuman merkiksi yhteydestämme. Ja muistutukseksi siitä, että sanat, niin kuin toiveemme, tottelevat meitä vain tiettyyn rajaan asti.

Lepää rauhassa, kevätrunoilija.

Arto Melleri
1956—2005

Taas on kevät, taas
ahmii kyltymätön puhuri

Go' morron!

06:22 Sampo Group, Turku, Finland

19 plus 19

Leukaani pitkin kyntää esi-isieni auranjälki
      Mesopotamian kuninkaiden kanssa
ja silmäkuopassani isoäitini hakkaa halkoja.
      minä nukun, en sinun, — yössäni tuikkii muinaisia tähtiä.
Olen olemassa, mutta vain siksi, etteivät
      Tapaamalleni: on surullista että synnyit,
isoisäni vanhemmat lannistuneet edes silloin
      jouduit elämään täällä, että kuolet,
kun halla vei viljan koko Keski-Pohjanmaalta,
      oli kauniita asioita miten paljon hyvänsä.
kuten intohimo joskus liekkeihin nukkuvan Rooman.
      On surullista että tapasimme koska en saa
Suonissani kulkevat punasolut ovat syvästi
      sinusta tarpeekseni ja joudumme
velkaa vuosisadoille, jotka kannattelavat meitä
      eroamaan. Toiveet eivät täyttyneet,
niin kuin taustajalka äänetöntä perhevalokuvaa
      sen sinä tiedät — pitäisikö meidän surra
kehyksissään. Nostelen käsipainoja hauiksillani
      ja kaivata ylimitoitettuja toiveitamme.
koska yksikään leipä ei jäänyt ottamatta pois
      Olen onnellinen sinun kanssasi, tarkoitan
isoäitini uunista juuri oikeaan aikaan.
      että onnelliset hetket työntävät onnettomat
Koska yhtäkään lasta ei jätetty spartalaisittain
      yli laidan, julmemmin kuin onnelta odottaisi.
vuoristoon kuolemaan. Tyytyväisin askelin voin
      Pitäisikö minun pelätä tulevaisuutta
suunnata kohti huoltoasemaa, koska isoisäni isoisä
      kun tiedän miten herkästi asiat menevät
pystyi kerran pelastamaan talon ainoan lehmän
      pieleen, tolaltaan, rikkoudumme, joka kerta
utaretulehdukselta. Kaikki minussa on tarttuvaa
      kun nämä ämpärit kalahtavat vastakkain —
velkaa eikä sydämelläni ole millä maksaa,
      pitäisikö pelätä kohtaamisia kaivolla,
sillä lyöntien kaiut eivät kykene palaamaan.
      juomavedellä täytetyn syvyyden ääressä?

Runon parittomat rivit ovat Jouni Inkalan, hänen uudesta kokoelmastaan Sarveisaikoja, sen avausrunosta "Sukutiedosto". Parilliset rivit ovat Anni Sumarin, säkeistö runosta "Kielojen tuoksu" kokoelmassa Vuodet vetten päällä. Tekstit valikoituivat tähän siksi, että kummassakin sattui olemaan yhdeksäntoista riviä.

What's going on?

07:14 Sampo Group, Turku, Finland
07:48 Sampo Group, Turku, Finland

Sampo G. takes another look? Or a colleague, maybe?

Seurasaari Suite

Old Brown Shoe

Ehkä kenkä oli jätetty piilopaikkaan
symboloimaan jotain,
tai ehkä se oli vaan unohdettu mutaan.

"I have found very interesting things..."

Tom Beckettin blogi E-x-c-h-a-n-g-e-v-a-l-u-e-s jatkaa mielenkiintoisten haastattelujen sarjaa. Tällä kertaa vuorossa on Jukka-Pekka Kervinen, jota jututtaa Mark Young.

05:40 Sam Houston State University, Huntsville, United States
06:35 Sampo Group, Turku, Finland
07:47 Mikkelin Puhelin Oyj, Finland

07:18 Sampo Group, Turku, Finland

Kirjan ja ruusun päivä.

06:43 Sampo Group, Turku, Finland

Suomen Turku kuittaa.

Suomenyhdyssanoja 10

kamelikurjensulat kamelinkarvahihna kasvipuserrinpaperi kattilakiviaine

Sinä vuonna kaupungin yli puhalsi ilkeä tuuli, joka uhkasi hävittää kukkaruukut, sukuomaisuudet, maineet, aidon rakkauden ja useita erilaisia hyveitä. Harmaan sekoittuminen tapahtui sitten optisesti katsojan silmässä. Eurooppa oli henkitoreissaan, Venäjän vallankumousta oli seurannut sisällissota, ja Saksassa vallitsi yhteiskunnallinen sekasorto. Jos olisin säntillisesti käyttänyt Nuoruuden kukoistusta joka aamu, tuntisin aluksi oloni uneliaaksi ja panisin asian todennäköisesti niiden onnettomien korsettien syyksi. Mellerin runous todistaakin romantiikan oppien pysyvyydestä ja toteuttaa ne mieleenpainuvalla ja värikkäällä kielellä.

6 May 12:08 Sampo Group, Turku, Finland

Niinhän siinä käy,
juuri kun luulee
tunnistaneensa
säännöllisen kuvion
tai rytmin,
kaikki paljastuu
poikkeamaksi
jostain vielä suuremmasta.

Oi, vanhoja suomifilmejä

Tulkaa heti satamassa olevaan Ankkurikahvilaan.
Vanha mies, yövartijan kello pöydällä, odottaa teitä.


Väistä ei ihminen kohtaloaan,
ihmisten toiveelle nauraa se vaan.

Kovaa peliä Pohjolassa, ohjaus Toivo Särkkä, 1959.

4 May 06:48 Sampo Group, Turku, Finland

Joka jumalan aamu
hyvissä ajoin
ennen seitsemää,
tänään kello 6.48,
joku tuntematon
Sammon ryhmässä Turussa
kurkistaa Muisti|kirjaansa.

Shadow Finlandia

The first 60 entries from Varjofinlandia
Unauthorized translation by Leevi Lehto

I guess I didn't learn anything from this either. I've been deserted. But my fears came back, to stay with me a little longer this time. Well, I have no idea of how it feels to be in love. I too was sad, and didn't really know how to give comfort. These are moments that are hard to live trough and to understand. Besides, is it fair to have lived in celibate against one's will for three years now. And now I'm so filthily tired. I really don't get myself. I want to be alone, all alone, with no-one near me. This hurts. Yes, you can die in hunger even in Finland! I'm old and frail. I just realized I have no-one to desire. I could go into pieces right here and now, that'd be a tempting option. Also, my staying power's all but exempted, and I haven't slept more than a few hours per night lately. Not a day without a sorrow. I'm all in smithereens. I wasn't actually afraid of death; instead, I was afraid of my own fear and of that terrible frantic whirling somewhere awfully high. Now I'm waiting for the medication to come, the city is empty, everybody's sick, and I cannot really get anything done. I get so pissed off of something like that, for Chrissake! Not good. I feel anguished, no-life, and keep talking bullshit. I feel like I'm screaming in some vacuum under a glass-bowl so people can see my gestures without hearing my voice. I begun to feel alarmed already. In my own life nothing happens, and I don't have the energy to take sides in the world affairs. Bad as I am. Didn't get to bed too early yesterday as I was trying to explain my bad feelings, even crying quite a bit. I don't remember ever experiencing pure feelings; on the other hand, I don't know if they even exist. So, how can I get better when I don't know what I want to become like? I was feeling bad and weak, and dizzy, and even the phone was open. This time I was alone in the dark, and afraid. The result was worse every time. I'd had it! I had to go somewhere to get some remedy to my ailment. I want to stay in bed, to die for a moment, since by suffering this would pass. O yes, yesterday I was so anguished that I begun puncturing myself. A slashing thought, a shy hope, at the bottom, a fear. Got to find something to do, I guess. Too heavy, too much. It hurts. Feeling awful. My eyes hurt, and coffee doesn't help either. To put it short and simple, I'm very tired. More than a month of despair now. Never good. I felt myself to be a failure, and stupid, and bad in every possible way. Just now it would do good to me to visit the outside of my head. And what good is that supposed to do? If only I knew how to get things out of mind. I feel cold, I'm aching, have a slight fever, and only want to sleep. Now I will go kill demons with Dante. I have no plans, no fixed dates, no intentions. This week, every day feels like Monday, anguished, long, and wretched. Nothing but feeling bad. The same stony clay-soil everywhere, where nothing grows but bitterness and longing. How can you be when there's so much bad and evil and wrong around? When there's no one near you you'd feel like kissing. I'm really tired. I too should stop even before I start.