Pianomies

Huhtikuinen aamu Albionin rannikolla
on jo valjennut, kun saarta ja sen kaikkeen
tottuneita asukkaita kohtaa ilmestystä
muistuttava näky. Kadun viertä hoippuu
joku tuntematon nuori herra avopäin
ja yllään siisti mutta läpimärkä tumma puku.
Hyvän päivän toivotuksiin mies ei vastaa mitään,
eikä näytä liioin ymmärtävän sanoja tai kieltä,
jolla häntä yritetään puhutella.
Ei siis ihme, että kyläläiset kyselevät,
onko tämä ihminen vai myrskyn luoma harha.
Olkoon ihminen tai harha, pyhimys tai hullu,
lempeät on silmät tuolla voipuneella kulkijalla,
mutta miksi hän ei katso meitä silmiin?
Tai jos katsoo, miksi niistä paistaa kauhu?
Mitä hän on säikkynyt ja mitä hän on nähnyt?
Onko edes täysin varmaa, että aalto hänet
huuhtoi rantaan? Veneestäkö putosi
vai halusiko hän uida kohti Ranskaa?
Selvyyttä ei pohdintoihin näihin saada.
Paperiton mykkä rukka passitetaan sairaalaan.
Kun välitöntä hengenvaaraa todeta ei ensi
tutkinnassa, miehen vaateparsi vaihdetaan
ja hän saa vihdoin syödäksensä. Heti näkyy,
ettei vieraan syömähaluissa sen paremmin
kuin pöytätavoissakaan ole moittimista.
Sivistynyt, huoliteltu, kukaties myös monta kieltä
taitaa tämä outo lintu, mutta mikä on kun hän ei puhu?
Joku merellä tai Kentin rantamilla vastaan tullut
järkytyskö hänet mykisti vai onko hiljaisuuden
taustalla jokin vanha syntymässä saatu vamma?
Mene tiedä. Viikot kuluvat ja mykkä pysyy vaiti.
Miehen yllä olleet vaatteet tarjoavat yhtä vähän
valaistusta arvoitukseen. Puvun taikka paidan
laadusta ei ole vähintäkään epäilystä,
mutta minkäs teet kun joku repinyt on irti
kaikki merkit, jotka viittaisivat niiden
ostomaahan taikka muuhun alkuperään.
Miestä puhuttamaan tuodaan tulkki poikinensa,
mutta jälleen turhaan, sillä puolan, latvian
tai minkään muunkaan itäisessä Euroopassa
käytettävän kielen kuuleminen ei saa aikaan
toivottua vaikutusta. Lukko kerran
sulkeutunut on ja pysyy kiinni.
Kuka osaisi sen murtaa? Onko jossain joku
joka häntä rakastaa kuin äiti poikaansa
tai nainen miestä, siitä arvon lääkäritkään
eivät ota omin neuvoin minkäänlaista selvää.
Päivät kuluvat ja viikot, kunnes joku keksii
antaa vaitonaisen käteen kynän.
Vaivasipa potilasta trauma taikka mykkyys,
nimensä kai hänkin osaa paperille laittaa.
Seuraa suuri ihmetys, kun näkyville piirtyy
kuva flyygelistä Ruotsin lipun kera.
Mitä kuva tarkoittaa ja mikä on sen viesti?
Silloin joku muistaa kappelin ja pianon.
Entä jos hän osaa sitä soittaa?
Siinä voisi olla ratkaiseva johtolanka,
pieni toivo saada selvää miehen henkilöstä.
Hänet talutetaan oitis kappeliin
ja istutetaan pianon ääreen.
Näkee heti, että se on tuttu tuoli.
Hoikat sormet iskevät pian ensi soinnun,
eikä aikaakaan kun Herran huone täyttyy
Joutsenlammen sävelistä. Vielä äsken
masentunut on jo muissa maailmoissa.
Soitto jatkuu tunnin, sitten toisen, kolmannenkin.
Mutta sitä mahtikäskyä ei lausu kukaan,
joka saisi toisen lopettamaan tämän onnen
ennen kuin on pakko. Sama jatkuu.
Syynit sairaalassa ovat yhtä tyhjän kanssa,
eikä miehen synkkään tilaan tule kohennusta.
Hänen ilonsa ja lohtunsa on kappelissa,
loputtomat soittotunnit, piano.
Aika kuluu, ovet käyvät. Moni viisas antaa
tyhmän lausuntonsa. Kaikki ovat samaa mieltä:
kissa vieköön, poika osaa soittaa!

-jatkuu-