Yleisiä ja erityisiä huomioita blogeista

Uusia lauseita ja Varjofinlandiaa kootessa on tullut nähdyksi ja luetuksi jos jonkinlaista. Voi tytöt ja pojat, uskokaa huviksenne. Skaala on kattava, uskomattoman typerästä sydäntä riipaisevan nerokkaaseen. Tarkkaa lukumäärää en ole laskenut, mutta arvelen vähintään kurkistaneeni valtaosaan Blogilistalla esiintyvistä blogeista. Niitä on joka tapauksessa satoja. Otanta on suuri, muttei niin suuri, että voisin väittää tutustuneeni maahani ja aikaani blogien lävitse. Jonkinlaisia yleistyksiä on silti mahdollista tehdä.

Blogistanista käsin tuntuu usein siltä, että kaikkihan tänne kirjoittavat tai että kaikkihan näitä lukevat, mutta todellisuus on paljon karumpi. Blogit ovat yhä pienen, vaikkakin heterogeenisen ihmisjoukon juttu. Jos mittariksi otetaan omat viitekehykseni kirjallisuus ja journalismi, aktiviteetti sillä suunnalla on edelleen kovin vähäistä vaikkapa muihin erikoisblogeihin verrattuna. Se on yllättävää ja kummallista. Kotimaisia neuleblogeja lienee tällä hetkellä puolisensataa, mutta moniko suomalainen toimittaja ylläpitää henkilökohtaista, journalistisesti kunnianhimoista blogia? Mikä on, etteivät he hyödynnä perusosaamistaan välineessä, joka on kuin luotu kirjoittamiselle ja sen tulosten nopealle julkaisemiselle? Miksi he eivät ole oivaltaneet blogaamisen olennaisinta piirettä, sen luonnetta julkaiseminen keinona? Se on merkillistä siksikin, että kaikki toimittajat haaveilevat omasta lehdestä, mutta koskaan aikaisemmin journalismin historiassa ei sellaisen perustaminen ja julkaiseminen ole ollut yhtä helppoa ja halpaa kuin nyt.

Myös kirjallisten blogien harvinaisuus pistää silmään. Omalla nimellä blogiin kirjoittavia tai blogia luovan tekemisen ja julkaisemisen välineenä käyttäviä runoilijoita ja kirjailijoita on Suomessa muutama hassu, sen verran, että kaikki tuntevat suurin piirtein toisensa. Kirjallisen ilmaisun halusta ja tarpeesta ei ole puutetta, kuten esimerkiksi Rakkausrunot-palveluun purkautuneesta harrastajakirjoittamisen paineesta on nähtävissä. Sen sijaan kollektiivit, taiteilijaryhmät ja kirjallisia aikakauslehtiä matkivat tai niitä korvaavat kirjalliset blogit puuttuvat täysin tai hakevat vasta muotoaan. Tässä olisi jolla kulla kirjallista makua ja kustantajan taitoja ja vainua omaavalla mahdollisuuden paikka. Sijoituspääomaakaan ei toiminnan aloittamiseen tai pyörittämiseen juuri tarvita.

Yksi syy kirjallisten blogien puuttumiseen voi olla se, että taiteellinen toiminta mielletään edelleen perinteisen yksioikoisesti. Homma etenee kahdessa vaiheessa. Ensin on oma yksityinen kärsimyksen täyttämä luomisvaihe (jonka julkinen näyttäminen on systeemiin sisäänrakennettu tabu). Sitä seuraa julkaisuvaihe, joka nykymuodossaan korostaa teosten esineluonnetta taiteellisen toiminnan prosessiluonteen sijaan. Blogien maailmassa järjestelmä pakostakin murtuu, ja se koetaan uhkaavaksi.

Kehitys synnyttää huolta, ahdistusta ja muutospaineita. Käsitys taiteilijasta ja taiteellisen toiminnan merkityksestä on arvioitava uudestaan. Muutos tulee olemaan myös rakenteellista ja ulottuu kaikkialle. Sähköisen julkaisemisen muodot pakottavat mediat, kustantajat, galleriat ja muut taideinstituutiot arvioimaan uudelleen toimintansa ja varsinkin taloudelliset edellytyksensä. Kustantamisen ja ennen muuta vanhakantaiseen tekijänoikeuteen perustuvan korvausjärjestelmän perusteet joutuvat pakon edessä remonttiin, jonka kaltaista ei ole nähty. Sama koskee apurahoja ja eläkejärjestelmiä.

Tässä prosessissa blogit ovat vain yksi tekijä, mutta ne saattavat olla se pieni puro, josta suurinkin virta saa alkunsa. Se, sekin jää nähtäväksi. Tässä vaihessa tärkeintä on aloittaa kaivaminen omien jalkojensa sijoilta.