In memoriam Arto Melleri

Muistan hyvin ensimmäisen kohtaamisemme. Olin juuri aloittanut ensimmäisen pestini Ilta-Sanomien kesätoimittajana, kun sain uutispäälliköltä tehtäväksi lähteä tekemään ennakkojuttua nuoren kirjoittajakolmikon näytelmästä. Etukäteen tihkuneista tiedoista päätellen näytelmästä oli odotettavissa tapaus, joka kohauttaisi koko kulttuurin kenttää. Uusi draamantekijöiden sukupolvi oli ilmoittanut haastavansa vallalla olevan taistolaisrintaman ja asettavansa sen tavoitteet ja keinot ei ainoastaan kyseen vaan myös naurun kohteeksi.

Nuori, hyvin nuori skribenttinne lähti komennukselleen jotakuinkin pelkän lehdistötiedotteen varassa. Mutta ei aivan. Pentti Saarikosken edellisenä syksynä ilmestynyt kokoelma Tanssilattia vuorella, jota olin innostuneena lukenut, sisälsi vaatimuksen uuden poliittisen ja yhteiskunnallisen paradigman välttämättömyydestä, ja näytelmän ympärille rakennettu uhmakas ja niihin oloihin poikkeuksellisen näyttävä markkinointikampanja sisälsi kaikuja samansuuntaisista ajatuksista.

Näine eväineni kiipesin Koiton vintille, missä ensi-iltaan valmistautuva kirjoittajakolmikko otti untuviaan peittelevän toimittajan vastaan itsevarman räyhäkkäästi. Seuranneen audienssin kuluessa kirjasin muistiin uskollisesti ja myötäsukaisen kritiikittömästi kultahippuja, joita Jukka Asikainen, Heikki Vuento ja juuri esikoiskokoelmansa julkaissut Arto Melleri vuoronperään ja toisiaan säestäen laukoivat.

Nuorten dramaatikkojen kirjoittama näytelmä oli tietysti Pete Q, ja se mitä tuona kesänä teatterissa koettiin, on jo moneen kertaan toistettua historiaa.

Oma vaatimaton juttuni ilmestyi ajallaan seuraavan päivän lehdessä, mutta näyttöä sen sisällöstä en arkistoistani tähän hätään onnistunut kaivamaan. Kirjallinen dokumentti tuon kesäisen iltapäivän kohtaamisesta on kuitenkin säilynyt. Työasiat hoidettuamme kaivoin esiin esikoisrunoilijan uutuuttaan hohkaavan Schlaageriseppeleen ja pyysin siihen omistuskirjoitusta. Kirjaan sen tähän sellaisenaan:

Muista:
pysy kesätoimittajana, sillä talvitoimittaja on aina kesätoimittajaa huomattavasti ikävystyttävämi kuin kesätoimittaja, hyvää kesää, kesätoimittaja
kesäkuun
20. 1978
Arto Melleri

Näin jälkeenpäin, pian kolme vuosikymmentä myöhemmin, Mellerin huojuva sanatulva puuttuvine p-kirjaimineen saattaa herättää arveluja kirjoittajan senhetkisestä tilasta, mutta muistikuvani ja käsialan selkeyden perusteella tilaisuus oli siltä osin kuiva. Ymmärrettäväksi kysymyksen tekee se, ettei Melleri koskaan peitellyt viehtymystään sen paremmin laillisiin kuin laittomiinkaan päihteisiin. Päinvastoin hän tapasi kehuskella näillä kokemuksillaan enemmän tai vähemmän avoimesti.

Ensikohtaamisen jälkeen tapasin Melleriä satunnaisesti; ystäviä tai edes läheisiä meistä ei koskaan tullut, niin samanikäisiä ja samaan sukupolveen kuuluvia kuin olimmekin. Jonkinlainen sielujen yhteys välillemme silti syntyi. Se ilmeni joka kerta kun tapasimme, jos ei muuten niin Arton sydämellisenä tervehdyksenä ja vielä sydämellisempänä muistutuksena: ”Mitäs kesätoimittaja.” Edelleen jälkeenpäin todettuna näin lienee ollut parempi, sillä Mellerin myöhempinä vuosinaan suosimat kemikaalit olivat minun makuuni aina joko liian nopeita tai vaihtoehtoisesti liian hitaita.

Vaikka jonkun kerran saatoimme istua iltaa samassa seurassa, kohtaamisemme olivat enimmäkseen kirjallisia. Muistan kirjoittaneeni useammankin arvostelun hänen kirjoistaan 80-luvulla, kun vielä toimin aktiivisesti kriitikkona. Mellerin neljännen kokoelman Mau-Maun johdosta kirjoitin seuraavaa:

Mellerin Yön Veljeskunta kulkee Blaken, Baudelairen ja Rimbaudin viitoittamaa tietä mystisen, hassishuuruisen peruskokemuksen äärelle. Kulkuvälineenä sillä on fantasia, ainetta elävämpi henki. ”Putous jymisee (…) sinussa itsessäsi!”, Melleri kirjoittaa. (IS 17.6. 1982)

Viimeisestä kohtaamisestamme minulle ei ole jäänyt muistikuvaa. En edes ole varma, tapahtuiko se ennen vai jälkeen Melleriä kohdanneen kohtalokkaan onnettomuuden. Jotain sentään muistan. Joitakin aikoja onnettomuuden jälkeen, kun uhri makasi vielä tiedottomana sairaalassa, istuin kahvilla töölöläisessä kuppilassa, kun huomasin läheisessä pöydässä Arton vaimon Nadjan. Menin esittäytymään ja kyselin potilaan vointia. Nadja katseli minua hiukan varautuneesti, mutta sanoi sitten, ettei Arton tilassa ollut tapahtunut muutosta. Kun kuulin, että hän oli pikapuolin menossa katsomaan miestään sairaalaan, pyysin lähettämään terveisiä.

Se oli totta kai pelkkä kohtelias ele, vaikkakin vilpittömästi lausuttu. Ajattelin Artoa ja toivoin parasta. Mitä muuta ihminen voi. Ihme kyllä, paras kuitenkin tapahtui. Seuraavana päivänä matkalla töihin luin lööpin: ”Melleri heräsi koomasta”. Vaikken tohdi laskea Arton toipumista ansiokseni, pidätän oikeuden tulkita tuon sattuman merkiksi yhteydestämme. Ja muistutukseksi siitä, että sanat, niin kuin toiveemme, tottelevat meitä vain tiettyyn rajaan asti.

Lepää rauhassa, kevätrunoilija.