Helmikuun ensimmäinen runo

Missä ovat silmänsä hänen,
jos suutelen ja suuta annan
varsin verratonta niskaa,
jota hän ei itse näe.

Niin kuin paraskin toinen,
nainen, nainen itse
näkyvine tuoksuineen
ja maalattuine silmineen,

jotka ovat kosteat
tai mustemmat kuin aine
koskaan saattaa olla,
ihan vaan minun silmilleni.

Sen täytyy olla ajatus!
Hymy, lihas, äänenpaino,
paras maalaus näyttelyssä,
josta kaikki kohisevat,

idea uus’ joka pyyhkäisee
ympär’ maailman
kuin tuuli myrskyisä
tai ajatuksen poikanen.

Mitä siis ajattelee mielessään
hän, jota näin suutelen
tai suutelisin siis jos runoni
sattuis’ alkaa kulkemaan

niin kuin lintu lentää
suruitta tai suruissaan,
vuodenajasta riippuen,
laululla tai melkein ilman?