Lapsuuteni paratiisi

Muutimme Tapiolan Harjuviitaan 1963. Se oli se vuosi, jolloin menin kansakoulun toiselle luokalle ja kuulin ensimmäisen kerran Beatlesia. Sain myös ikioman kirjastokortin. John F. Kennedy tapettiin. Opin tarkkailemaan lintuja.

Siihen aikaan kahdeksanvuotiaan pojan elämän täyttivät erilaiset pallopelit, urheilu yleensä, neppisautot ja muut pihaleikit, pyöräily, jokapäiväinen seikkailu rannoilla, kallioilla ja metsissä. Jos kodin ympärille kuvitteli ympyrän, jonka säde oli puolisen kilometriä, siinä se oli, kokonainen maailma. Se oli se reviiri, jonka sisäpuolella oli kirjoittamaton lupa liikkua ilman vanhempia ja jonka ulkopuolelle poikettiin vain erikoistapauksessa. Sen maailman tuo pieni poika tunsi kuin omat taskunsa.

Tuosta maailmasta, minun silloisesta universumistani, julkaistiin kuva sunnuntain Helsingin Sanomissa (A13).*


Espoon Keilaniemestä otettu ilmakuva on monella tavalla hämmentävä. Kuvan etuala nimittäin kattaa jotakuinkin kokonaisuudessaan edellä mainitun ympyrän, minun maailmani, ja sen ulkopuolelle jäävät ainoastaan taustalla epämääräisesti näkyvät alueet.

Kotitalomme erottuu kuvan oikeassa ylänurkassa. Puiden keskellä, kuvaan merkityn Otsolahden ja Kehä I:n välissä, näkyy kaksi valkoiseksi kalkittua, Alvar Aallon piirtämää kerrostaloa, joista me asuimme oikeanpuoleisessa. Aluetta kutsuttiin ja kutsutaan vieläkin Itärannaksi.

Otsolahden idänpuoleinen alue, Itäranta, rakennettiin 60-luvun alussa, kuten niin monet muutkin osat Tapiolan puutarhakaupunkia. Pääosa rakennuksista oli kerrostaloja, mutta rantaa reunusti myös pitkä rivi hiukan paremman väen rivitaloja. Alue oli suunnattu nuorille lapsiperheille ja se myös näkyi. Lapsia oli laumoittain joka pihassa, ja muistan kesäiltoja, jolloin kirkonrottaan tai purkkikseen saattoi osallistua kerrallaan jopa useita kymmeniä naapurustosta kokoontuneita tyttöjä ja poikia. Siihen aikaan väkeä oli niin paljon, että se saattoi elättää oman R-kioskinsa ja oman lähikauppansa. Ei elätä enää, ei ole elättänyt enää pitkään aikaan, sillä lapset ovat jo kauan sitten muuttaneet muualle. Viime kesänä, kun viimeksi kävin katselemassa vanhoja paikkoja, koko alue oli kuin kadotuksen jäljiltä. Odotettavissa oleva sukupolvenvaihdos, muista muutoksista puhumattakaan, saattaa luonnollisesti muuttaa tilanteen nopeasti.

Kotipiha ja sitä ympäröivät metsiköt olivat meidän lasten valtakuntaa. Kuljettiin, tutkittiin ja pengottiin joka puunjuuri ja kallionkolo. Rakennettiin majoja ja talvisin laskettiin mäkeä. Voisin ruksia kuvasta monta tuttua paikkaa, ne joissa olen käynyt linnunpesällä, sen jossa tapoin pihaamme eksyneen kyyn, ne joihin olen rakentanut hyppyrimäen, sen jossa pussasin ensi kerran tyttöä.

Maailmani ei rajoittunut välittömään pihapiiriin, ja toisinaan vaelluksemme ulottuivat kuvassa näkyvien valtaväylien, Karhusaarentien ja nykyisen Kehä I:n toiselle puolelle, Keilaniemeen.

Siihen aikaan, nelisenkymmentä vuotta sitten, koko alue oli käytännöllisesti katsoen rakentamaton. Jonkun firman ylläpitämä edustusmaja tai muu vastaava Keilaniemen kärjessä ja uimarannan koppi Lehtisaareen johtavan sillan kupeessa, siinä kaikki. Nesteen torni eli Raaden hammas pystytettiin vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin 1976. Se olikin parikymmentä vuotta niemen ainoa uudisrakennus. Vasta 90-luvulla tulivat ensin Nokian ja sitten Koneen, Elisan ja muiden teknologiayritysten toimistokolossit. Nyt lehdessä esitellyn suunnitelman mukaan Keilaniemen viimeisetkin tontit täyttyvät. On tulossa jättimäinen High Tech Center, joku 26-kerroksinen toimistorakennus ja Fortum kakkonen. Ja ennen pitkää myös Keilaniemen oma metroasema, vain kivenheiton päähän entisestä kodistani.

Tulevan teknologiakeskuksen paikalla sijaitsi aiemmin piskuinen Otaniemen uimaranta, jossa opettelin uimaan ja jonka pukukopin seinänraosta tirkistelin tyttöjen puolelle tajuamatta täysin mitä olin tekemässä. Ranta-alue Lehtisaaren sillalta silloisen Jorvaksentien kupeeseen oli kaislikkoista joutomaata ja meressä ui silkkiuikkuja ja muita vesilintuja. Keilaniemeä ei voinut sanoa luonnonkauniiksi, pelkkää kosteikkoa ja lehtometsää koko seutu. Mutta minä tunsin sen jokaisen polun, kiven ja puun. Viime kesänä yritin löytää jotain jälkiä entisestä, tuloksetta. Joka neliötä peitti betoni ja asfaltti.

Neljäkymmentä vuotta sitten metsikössä liikkuivat lasten ohella vain rappioalkoholistit. Siinä kohdassa, missä nykyisin sijaitsee Nokian pääkonttori, oli puliukkojen ja muiden irtolaisten asuttama hökkelikylä. En tiedä varmasti, miksi se oli siihen syntynyt, niin syrjäiseen paikkaan, mutta veikkaisin että sieltä käytiin rakentamassa kaikkialle Tapiolaan nousevia uudisrakennuksia. Kylä palasi pitkästä aikaa yleiseen tietoisuuteen Bodomjärven uudelleen viritettyjen murhatutkimusten yhteydessä. Pian 1961 tapahtuneen murhan jälkeen tekijää nimittäin etsittiin paikalla jo silloin asuneiden pultsareiden joukosta. Hökkelikylän lopullisesti lakkauttaneen Nokian konttorin alle hautautui myös kappale historiaa, edelliseltä vuosisadalta periytyvä, istutettujen puiden reunustama tienpätkä, joka arvatenkin yhdisti Karhusaaren vanhan huvilayhdyskunnan Hagalundin kartanoon.

Oli siis aika, jolloin tunsin hyvin erilaisen Keilaniemen. Se on nyt iäksi mennyttä, mutten tiedä miten asiaan pitäisi suhtautua. Olen haikea ja totta kai pahoillani, mutta joskus tunteet ovat vain tunteita. Joskus tunteilla ei ole mitään painoarvoa. Joskus tunteet eivät merkitse mitään.

* Ei, en ole perunut tilaukseni peruutusta; luin lehden aamiaisella Tintissä.