Lapsuuteni paratiisi 2

Kommentin kommentti aiempaan muistelukseeni:

En koskaan tiedä varmasti, mistä kirjoitan, mutta ei Tapiola ollut silloin eikä ilmeisesti ole nytkään mikään paremmman väen reservaatti. Westend ja uudemmat it-väen ghettot ovat asia erikseen.

Harjuviidan ja Itärannan sosiaalisesta rakenteesta minulla ei ollut käsitystä. Sen verran kuitenkin, etteivät nuo mainitsemani rivitalotkaan mitään palatseja olleet. Yhtä niistä asui Tapio Wirkkala (ja siten myös Maaru Wirkkala). Sen sijaan Jukka Virtanen (ja siten myös Ville Virtanen) asui heti meidän naapurissa, sellaisessa korttelinmittaisessa kerrostalossa, joita Tapiola ja muut 60-luvun lähiöt ovat täynnä. Korkeaa ja matalaa sulassa sovussa, siis.

Itselleni tuolla ajalla ja paikalla on sikäli merkitystä, että sain viettää siellä viattomimmat vuoteni. Oppi kaikenlaisia taitoja, ei sentään vielä pahimpia syntejä. Ei oltu ihan kaupungissa, mutta ei aivan maallakaan. Talouskaupasta sai irtomaitoa ja talvisin kouluun pääsi hiihtämällä. Pennin karkit maksoivat pennin, Rix Raxit viisi penniä, ja television värit sai kuvitella itse.

Joskus olen katsonut kuvia Tapiolan rakentamisen ajalta. Vähän niin kuin Los Angelesia olisi levitetty Downtownin ja Santa Monican välisiin sitruunapuulehtoihin. Mainitsemaani historiaa ei näy juuri missään, mitä nyt jotain rippeitä Otaniemen kampuksen tuntumassa ja vallihautoja Mäntyviidan takana. Millähän muuten on vaiettu se Nokian alle jäänyt historiallinen tienpätkä? Oi äsken tulleiden röyhkeyttä!

Jorvaksentien, nykyisen Länsiväylän, ruuhkat muistan hyvin, koska päivittäinen koulumatka vei pian nelosen bussilla Maitokeskuksen kylkeen Kampissa. Ennen Lapinlahden sillan rakentamista jono mateli Lauttasaaren läpi, mistä tultiin Ruoholahteen, joka oli pelkkää lautatarhaa ja romiksia. Rantsussa ja etenkin entisen maalivaraston vaiheilla hortoili ulkoilmassa viihtyviä ihmisiä, lähinnä nelikymppisiä miehiä, joilta monelta puuttui hihasta toinen käsivarsi tai lahkeesta toinen jalka.

Vielä yksi asia. Naapurin Teron isosiskoilta, melkeiste naisilta siis, sain ensimmäisen oppituntini toiseudesta. Juuri kun maailmani oli täyttynyt Beatlesista, jonka äiditkin hyväksyivät, sain kuulla että sille oli olemassa myös dionyysinen vaihtoehto, Rolling Stones.