Harhama huokasi raskaasti. Syntyi taas pitkä äänettömyys. Paronitar Lichtenstein mietti jotain aivan hämärää. Rinta kohoili houkuttelevana hengityksestä, hellänä, pehmeänä, armaana. Koko vartalo vavahteli hentona kiehtovana käärmeenlauluna, huulet hehkuivat kypsistä suudelmista ja silmistä häämötti raukea huumaava katse hienona onnen-utuna. Hän kylpi jalokiviensä välkkeessä, valon, ylellisyyden, kukkien, rikkauden, runouden ja suuruuden keskellä, kietoutuneena nuoruutensa ja kauneutensa loistavaan vaippaan. Harhama katseli sitä surullisena, ajatuksiinsa sotkeutuneena, kuin onnenkuplassa leijailevaa jumalatarta. Ja samalla häämöittivät hänelle oman elämänsä suuret kysymykset omissa väreissänsä. Viulut soivat, kukat tuoksuivat, onni uiskenteli valo- ja sävelvirrassa. Äänettömyys jatkui.

Irmari Rantamala, Harhama