perjantaina, tammikuuta 12, 2007

Maanalaista menoa

Juha Seppälän tämänaamuinen juttu toi mieleen takavuosien taiteilijaryhmän, joka sai jollain ilveellä amerikkalaistuottajat puhuttua ympäri ja siten luvan sijoittaa teoksiaan johonkin tunnettuun tv-sarjaan. En muista kummankaan nimeä, mutta se ei ole tässä olennaista.

Kyse ei ollut maalausten ripustamisesta Melrose Placen kulisseihin tai muusta vastaavasta, vaan käsitetaiteellisista teoksista, joiden erottaminen muusta kuvavirrasta oli mahdotonta. On siis täysin mahdollista, ettei "teosta" ollut fyysisesti olemassakaan ja että se muodostui ainoastaan siitä levitetystä huhusta.

Tällaisia yleisöltä kätkettyjä, ainoastaan idean tasolla olemassa olevia taideteoksia on tehty tämän tästä, erilaisin variaatioin. Muistuu mieleen buddhalainen, rauhaa edistävä mandala presidentti Nixonin kylpyhuoneen seinässä. Nixon oli teettänyt kylppärissään remontin, ja joku buddhalainen porukka oli ujuttanut itsensä remontintekijöiden joukkoon. Maalaus tehtiin totta kai tilaajan tietämättä ja peitettiin lopulta kaakeleilla.

Voisi ryhtyä kirjoittamaan ja julkaisemaan runoutta samalla periaatteella. Ehkä joku jo tekeekin sitä. Ponnistukset runouden markkinoimiseksi ja levittämiseksi ovat joka tapauksessa tuuleen kylvämistä. Entä jos teksisi runojen saavuttamisesta entistäkin vaikeampaa, maanalaista, vaarallista, kätkettyä, salaista?

2 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

Otan idean esille seuraavan Varsinais-Suomen Runoviikon suunnittelupalaverissa. Ihastuttava. Kuten myös yleisölle avoin salonki, jossa kirjailijat lukevat ääneen selvästi keskeneräisiä tekstejään (tämä idea puolestaan löytyi Shakespeare&Companysta Sylvia Beachilta, vaikka varmasti variaatioin jatkuvasti käytössä muuallakin). Siitä voisi tehdä performanssin kaltaisen: runoilijat mutisevat ääneen, kenties yhtäaikaa tekstejään, noin puolisen tuntia, ja pysähtyvät välillä korjaamaan jotakin kohtaa... Terv. Vilja-Tuulia

10:28 ip.  
Blogger KK said...

Hienoa! Uusia "jakelukanavia" tarvitaan aina, miksei sitten sellaisia, jotka todella edellyttävät jotain lukijalta. Tehdään runoudesta extreme-laji: kustantamo, jonka teoksia myydään vain Huippuvuorilla; runo, jonka saa luettavakseen vasta benjihypyn jälkeen; luentatilaisuus, jonne päästäkseen pitää kirjoittaa 17 haikua. Toisaalta meillä on jo J-P Kervisen esimerkki: hänen tuotantonsa, tuhansia teoksia, makaa verkon kätköissä koko perinteisen julkaisusysteemin ulkopuolella.

buuux: dadaistinen välihuuto

12:31 ap.  

Lähetä kommentti

<< Home