Vanhenemisesta ja kuolemasta

Veloena puhuu tänään vanhenemisesta. Hänen mielestään sekä omaa että toisten vanhenemista on ”ällistyttävän vaikeaa koettaa kuvitella”. Niinhän se on, itseään ei koskaan koe vanhaksi, ja omat vanhemmatkin ovat aina olleet ”vanhuksia”, jos eivät ikänsä tai kuntonsa, niin ainakin asenteittensa ja henkisen joustavuutensa puolesta.

Mitä minä, 51-vuotias mies, tiedän vanhenemisesta? En varmaan mitään. Aloittakaamme siis muisteluksella.

Syksyllä 1985 vierailin pari päivää Matti Pulkkisen kotona Lapinlahdella. Juotiin viiniä ja katseltiin marraskuista pimeää. Romaanihenkilön kuolema, jonka toimittamiseen olin osallistunut, oli juuri ilmestynyt. Matti, kirjailija parhaissa voimissaan, oli täyttänyt 40 edellisenä vuonna. Nyt hän sanoi, ettei ihminen tiedä mitään kuolemasta, ennen kuin on ohittanut tuon rajapyykin. Edellisenä keväänä 30 täyttäneen nuoren miehen korvissa se kuulosti samaan aikaan oudolta ja pelottavalta. Matti nauraa kihersi silmät tihrussa. Ilme sanoi, että sinunkin vuorosi tulee vielä.

Minunkin vuoroni tuli, mutta vasta viisikymppisenä. Elämä neljäkymmentä täyttäessäni ei tuntunut lainkaan hassummalta. Olin rakastunut, menossa naimisiin ja tuota pikaa jälleen pienen tytön isä. Vanheneminen ja kuolema eivät todellakaan olleet päällimmäisinä mielessä.

Nyt, kymmenkunta vuotta myöhemmin, ikävuosien karttuminen on tuonut mukanaan ennen kokemattoman tietoisuuden kuolemasta. Siis siitä, että elämä oikeasti joskus päättyy, ei joskus käsittämättömässä tulevaisuudessa, vaan jossain näköpiirin sisällä. Aritmetiikka on julmaa. Erityisen julmaa se on joskus öisin, unta odottaessa. Noina hetkinä kuvittelen tietäväni, mitä Matti sanoillaan tarkoitti.

Vanheneminen, tai tietoisuus siitä, alkaa kehon tosiasioista. Jarrukahvat, erektiokulma, eturauhanen. Uni, muisti, krapulasta toipuminen. Hämmentävää on, kun ensimmäisen kerran joku huomauttaa ihostasi, että se ei tunnu nuorelta. Voin saada aavistuksen, miltä tuntuu ikärasismi. Tai miltä tuntuu naisesta, kun hänen ruumiillisuuteensa viitataan.

Toisaalta, jos unohdan oman ruumiillisuuteni, tunnen olevani mitä parhaassa iässä. Oma viidenkympinvillitykseni on ilmennyt ennen kokemattomana luovuuden purkauksena. Se on valtava onni. Osaan myös iloita siitä, että olen liittoutunut luovien voimien kanssa. Vaikka kehoni jäykistyy ja kalkkeutuu, henkisesti koen olevani joustava ja innostunut.

En siis vieläkään tiedä vanhenemisesta, paitsi ehkä silloin kun katson läheisiäni. Siihen aikaan kun minä kuuntelin Matin puhetta kuolemasta, omat vanhempani olivat suurin piirtein saman ikäisiä kuin minä nyt. Ja vanhin tyttäreni on tuota pikaa itse kolmikymppinen. Aika kuluu, ja kuolema tekee mitä kuoleman pitää tehdä, mutta minä ehdin kirjoittaa kaikki runoni.