Rakkaita ääniä

On julkaistu kirja nimeltä Sata suomalaista äänimaisemaa. Kuten takakansi kertoo, kirja perustuu kirjoituskilpailuun, jonka ”satona on monipuolinen kokoelma kuvauksia, huomioita, ja muistoja äänimaisemista”, sellaisista, joita kirjoittajat ovat pitäneet itselleen tärkeinä ja kantaneet niitä mukanaan kenties lapsuudesta saakka. Näitä äänimaisemia ovat muun muassa kesäsateen ropina pärekattoon, joulurauhan julistus, jäätiukujen soitto, Helsingin satamarata, tehtaanpillin vihellys, välitunti, biljardipallon napakka kolahdus pussiin. Osa äänistä, 28 kappaletta, on tallennettu kirjan mukana tulevalle cd-levylle.

Jäin miettimään omia rakkaita tai ainakin unohtumattomia äänimaisemiani. Kesätuulessa kahiseva koivu. Linnunlaulun täyttämä keväinen metsä. Askelten rahina erilaisilla auringon polttamilla alustoilla. Aika tavallisia ääniä, siis. Ja aika moniin niihin liittyy myös muita aistimuksia. Entä ensilumen peittämä katunäkymä? Voiko sitä kaikki äänet imevää hiljaisuutta kutsua äänimaisemaksi? Yhtä suosikkiääntäni olen kuunnellut kaukana New Yorkissa: isojen jenkkirautojen renkaitten kumu asvalttia vasten. Sanokaa minua pähkinäksi, mutta olen tavannut myös muita ihmisiä, jotka pitävät juuri tuota saundia äärimmäisen lumoavana. Kun New Yorkia käsittelevän ensyklopedian toimittajat pyysivät taiteilija Laurie Andersonilta kirjaan artikkelin kaupungille tyypillisistä äänimaisemista, hän sisällytti joukkoon juuri tuon äänen.

Viime aikoina olen kuunnellut muitakin ääniä. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän oma puheääneni on alkanut muistuttaa isäni puhetta. Se ei ole sama ääni, mutta oman pääni sisällä se kuulostaa tutulta. Eikä ainoastaan puheeni ole isäni puhetta. Kun ähkäisen, se on isäni ähkäisy. Kun hengitän, se on isäni hengitys.

Sata suomalaista äänimaisemaa, toim. Helmi Järviluoma, Ari Koivumäki ja Heikki Uimonen, SKS 2006.