sunnuntaina, marraskuuta 12, 2006

Isänpäivän aatto

Ajelen viisykköstä lännen suuntaan. On marraskuisen päivän valoisin hetki. Joku on pyyhkäissyt hiukan valkoista muuten harmaan maiseman ylle. Valoa on, mutta se ei tule mistään eikä kohdistu mihinkään erityisesti.

Maria Callas laulaa, äänitys on vuodelta 1953. Mitä muita todisteita ihminen tarvitsee. Maailmassa on kerrallaan vain hyvin pieni joukko ihmisiä, jotka pystyvät loihtimaan ilmoille puhdasta kauneutta. Keitä ovat tämän päivän todelliset mestarit, he jotka ansaitsevat lakkaamattoman mielenkiintomme? En mieti tätä sen vuoksi, että he olisivat muita parempia ihmisiä, vaan sen vuoksi että he ovat muita parempia henkisyyden ilmentäjiä.

Paluumatkalla soitan uudestaan Puccinin kuuluisan aarian Vissi d’arte, nyt vieressä istuvalle yksitoistavuotiaalle tyttärelleni. Siinä Tosca luettelee tärkeimpänsä, taiteen ja rakkauden, ne joiden vuoksi hän on elämänsä elänyt. En esitä pohdintojani ääneen, sen sijaan pyydän häntä kuuntelemaan hetken Callasin laulua, ennen kuin vaihdamme listamusiikkia soittavalle radiokanavalle. Olkoon tämä pieni välisoitto siinä jatkumossa, jota kutsun jälkipolveni taidekasvatukseksi. Yhdessäoloomme kuuluu toki muutakin, mutta isänä en kavahda sisällyttää siihen myös tällaisia hetkiä.

Tyttö kuuntelee kiltisti koko sen runsaan kolmeminuuttisen, jonka Toscan aaria kestää. Tie mutkittelee, me keskitymme. Vuosi takaperin kuuntelimme saman aarian samanlaisessa tilanteessa. En muistuta asiasta. Sillä kertaa kysyin, mahtoiko hänellä olla aavistusta, mistä laulussa on kyse. Sekunnin kaksi mietittyään tyttö vastasi: ”Noo, olisikohan rakkaudesta.” Myöntelin yhtä aikaa onnellisena ja huvittuneena. Huvittuneena siksi, että sävystä päätellen repliikki kuulosti aivan tältä: ”Noo, sinut tuntien, olisikohan rakkaudesta.” Vilkaisen nuorta neitiä, nyt jo vuoden vanhempaa. Kaunista on. Isänsä tyttö.

3 Comments:

Blogger sirpa said...

Kaunista.

Luen päivän epistolaa. Yritän keskittyä, ajatella. Kuopustelija nukkuu. Esikko tahtoo syliin. Ulkona ei kuulemma ole lunta. Päivällä se oli ruskeaa loskaa. Tallustelin ehjään hankeen kukkia ja aurinkoja (silleen traktorinjälkitekniikalla akselpoikittainviereen), jäivät sinne, nuorempi nukkuu, mitä tälle vanhemmalle tekee, aina sama, juttu, missä uni, missä isä, missä uni, missä sieto, missä kyky.

Josefinille terveisiä.

Itse soittanur poikasille kaiken mitä itse on. Mitä itse kantaa. Liikaa. Liikaa sielun musiikka. Ei pieni voi ymmärtää. Ei jaksaa.

Miksei vanhempi nuku. Se joka ei ole nukkunut päiväunia...

Tahtoisi kirjoittaa, runoa ja paljasta. Miten sen tekee, jos ei hetkeäkään, hetkeäkään, ole lapsen vaatimuksesta vapaata aikaa. Ja mikä menee ohi kaiken..?

Taiteen ja rakkauden. Onko mitään muuta. Tuska sisältyy molempiin.

8:24 ip.  
Blogger KK said...

Kiitos kaunis. Kysymyksiisi ei liene vastausta, ainakaan pienten lasten äitiä lohduttavaa sellaista. Tuskaa, juu, mutta onneksi muutakin. Vaan periksi ei anneta!

8:49 ip.  
Anonymous Anonyymi said...

Kiitos matkasta! Isä ja elämä jättävät jälkiä, muistoja, kauneutta, pysähtymisen taitoa.

9:09 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home