Ihmeiden teon voisi aloittaa parantamalla yksinäisiä,
vertauskuvallisen elämän metaforisia pintanaarmuja,
muuthan osaavat huolehtia toisistaan
ja sydän kestää mitä vaan kuolemaan saakka,
mutta entä sielu joka kivun sijaan tuntee
vain kuvien maailman ja senkin kulttuurin
eikä luonnonvalinnan puolesta,
muistaako se sen karvaisen marjan,
jolla on niin ikään lääkinnällisiä vaikutuksia.
Ethän tee oloasi kurjaksi, se ei ole terveellistä,
on kiva kun on tauluja seinillä ja nurkissa esineitä,
tavallista elämää tavallisella läheisyydellä,
kasvatuksen ja siivouksen lomassa tulee
olla toisille kiltti ja armahtavainen itselle.

Sitten näkee värejä, joita tekisi mieli syödä,
oliiviöljyllä ja yrtein maustettuja pikku leipäsiä,
juustoa Espanjasta ja jostain suomalaisesta meijeristä.
Tee tulee Intiasta tai ainakin mausteet,
mistä enää tietää mitä teitä runot kulkevat,
pakottavat lukemaan miltä tuntuu elää
vuorilla ja laaksoissa ainakin tuhat vuotta sitten.
Näitä ihmisiäkö ei enää ole, tuuli on kaakossa,
kaakon puolella, sen meren yllä, jonka rannoilla
he oppivat toisiltaan kuinka sanoja taivutetaan,
ja syvyys uutinen jota etsitään koko elämän ajan:
kirjoittaa sanelun mukaan mikä tulee nähdyksi,
nuo eleet, nuo käden jättämät jäljet, jotka syntyvät
asioista itsestään kuin tähtitaivaan kuviot.


Huomautus: Runon ensimmäiset seitsemän riviä olen tallentanut työpöydälleni 31. elokuuta 2006 klo 21:41:00. Sen jälkeen on tullut ilmeisesti muuta mietittävää, koska löysin tekstin vasta nyt, kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin. Koska tyhjillä käsilläni ei ollut muutakaan tekemistä, päätin verrytellä hieman naputtelemalla luonnoksen perään 21 lisäriviä. Tämä siitä tuli.