keskiviikkona, elokuuta 16, 2006

Pimeää tavaraa

Lauri Levola, serkkupoikani äidin puolelta, on julkaissut esikoisteoksensa, novellikokoelman Pimeä tavarajuna. Onneksi olkoon, Lauri! Vasta ilmesytynyt kirja on ollut viime päivinä tiiviisti esillä, muun muassa Kiiltomadossa ja nyt tämän päivän Helsingin Sanomissa.

Arvostelu on ollut myönteistä, jopa kiittävää, niin kuin mielestäni aiheellista onkin. Sen sijaan Helsingin Sanomien Vesa Karosen arvio on vähän sitä ja tätä, enimmäkseen kuitenkin pihalla. Voin vain kuvitella nuoren, uraansa aloittelevan kirjailijan ristiriitaiset tunteet. On hienoa, että kirja noteerataan nopeasti maan päälehdessä. Mutta mitä pitäisi ajatella kriitikon vastuusta? Jollain toisella alalla, esimerkiksi kirurgiassa, tällaista toheloa ei päästettäisi ikinä arvioimaan toisten työtä ja sitä kautta päättämään heidän kohtalostaan. Jos lehti ei arvosta yksittäistä teosta, arvostakoon edes omaa työtään!

Päätelkää itse. Siteeraan arvostelun kokonaisuudessaan. Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota kahden ensimmäisen kappaleen täydelliseen idiotismiin. Sen jälkeen arvostelun viimeinen lause ei enää naurata.

Tärähtäneet kertovat tarinansa

Lauri Levolan esikoisnovelleissa mieli karkaa todellisuudesta

Lauri Levolan (s. 1981) Pimeän tavarajunan kuudessatoista lyhyessä ja tiheässä novellissa on aina minä-kertoja, ja hän on aina joku tärähtänyt, meidän normaaleiksi ajateltujen lukijoiden kannalta. Tavallisen tuulipukukansan elämä häilyy näissä novelleissa taustalla.

Lauri Levolan isä on kirjailija ja Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja Kari Levola. En usko, että Lauri Levola itse elää minä-kertojiensa kaltaisessa mielentilassa, sillä hän pystyy käsittelemään psyykkisesti poikkeuksellisten henkilöidensä tajunnan päätöntä menoa harkitusti, kirjailijan taidoin ja tavoittein.

Ennen suomalainen kirjallisuus oli kiinni arkitodellisuudessa. Nykyään leikitään fiktiolla. Levola ottaa päähenkilöikseen ne, joille todellisuus merkitsee kimmoketta mielen sisäpuolella vauhkoon menoon. Näkökulma on nyt niillä, jotka työtoverin vuorosana törkeästä tietokoneohjelmoinnista saa hyppäämään virastotalon katolle ja sieltä valtavan villihanhen kyytiin.

Niin käy novellissa Oma ääni, joka alkaa työväenopiston kirjoittajakurssilta.

Tiskialtaaseenkin voi sukeltaa, ja kuntolenkki vie mielenliikkeiden poluille, joista ei tiedä, "onko kyse muistoista vai unesta". Muistoissa tai unessa on ehkä joku tapettu.

Tajunnan kulku on joskus jopa tahallisesti, joskus tahattomasti huvittavaa, mutta usein ollaan painajaisessa ja pahasti sekopäin: "Vaimo makailee nyt punaisella matolla. Toisinaan asiat näkee tietynvärisinä, vaikka todellisuudessa ne ovat aivan muuta."

Lukijana minua huolestuttaa vaimon tilanne.

Minä-kertojan käyttö kertojana kuuluu asiaan, sillä Levolan sekoilijat keskittyvät vain itseensä. He ovat hankalia henkilöitä. Vaimo on jotakin, jonka voi vaikka tappaa, lapsi joku siinä sivussa, puuron palaminen pohjaan pikkujuttu, kun päässä kuuluu oma ääni.

Yhteisön jokapäiväisen todellisuuden ja pään sisällä vallitsevan maailman epäsuhde on Levolan novellien perusasia. Psyykkisesti tärähtänyt näkökulma esittelee omalaatuistaan "todellisuutta". Väkivalta on joka tapauksessa kouriintuntuvaa: "Olen kiinni kiväärissä, todellisuudessa."

Kokoelman viimeisessä novellissa Kuolemankello mielikuvien ja todellisuuden yhteinen piste on kuolema. Monissa kerroksissaan ja kuvissaan Kuolemankello panee yhteen kokoelman aiheita ja etsii umpikujasta uutta alkua.

Ulkoinen todellisuus jää Levolan novelleissa todella vain reuna-alueeksi, sen järki, moraali, hyvä käytös. Asiatiedot horjuvat. Levolan epätodessa maailmassa jonkun isä voi olla kaatunut talvisodassa, vaikka on ollut äitienpäivänä rintamalla. Talvisotaa ei käyty yhtenäkään äitienpäivänä.

Novellissa Junan läpi Moskovaan toistuu junan liikkumisesta ilmaisu "kiskot alkavat syödä raiteita", mutta ehkä se on vain venäläiseen kirjallisuuteen hullaantuneen junahäirikön sekoilua. Lienen liian kiinni Valtion rautateiden varmassa todellisuudessa, jossa kiskot eivät liiku.

Pimeän tavarajunan kaikki novellit kehittyvät jokseenkin saman kaavan mukaan. Päähenkilö on melko sama outo tyyppi koko ajan, oman mielensä peili- ja harhakuvissa kimpoileva hermokimppu.

Sälekaihtimet-novellissa kuvitellaan elokuvaa, jossa sankari kuolisi jo alkupuolella, ja "sitten seurattaisiin jonkun muun elämää". Seurattavana olisi esimerkiksi jonkun kuntopyörän polkijan tavallinen ja turvallinen olo.

Mainio idea, mutta tällaista normaalin henkilön novellia Pimeässä tavarajunassa ei ole. Sen suurin ansio on päinvastoin, että se tuo psyykkisesti sairaiden mielenliikkeet esiin. Aihepiiri ei tietenkään ole suomalaisessa kirjallisuudessa täysin uusi, mutta Levola käsittele sitä ajankohtaisesti ja vahvasti, selittelemättä, säälittelemättä, holhoamatta.

Psykiatrin käsitys näistä novelleista olisi tietysti oma lukunsa.

Lauri Levolan Pimeä tavarajuna vie lukijan tavallisista ympyröistään yllättävään toiseen todellisuuteen. Se on terapeuttinen kirja, mutta tekee myös levottomaksi.

Pimeän tavarajunan
pompotteluissa alan todella arvostaa tuulipukua ja pohjaanpalamatonta puuroa.

VESA KARONEN

HS 16.8.2006

5 Comments:

Blogger Sven Laakso said...

Joo. Päätaloasiantuntijan lausunto asiaan. Jotain tämä kertoo kirjasta, mutta painotuksia (ovatko ne tarkoituksellisellisesti epärehellisiä vai vain äärimmäisen löysää ilmaisua) on vaikea päätellä, ellei kirjaan ole tarkemmin tutustunut.
Tyyppiä, joka sortuu tällaiseen
"Levolan epätodessa maailmassa jonkun isä voi olla kaatunut talvisodassa, vaikka on ollut äitienpäivänä rintamalla. Talvisotaa ei käyty yhtenäkään äitienpäivänä."
täytyy tietysti pitää epärehellisenä.

Nuo päätalotutkijat laittavat aina kirjailijan syyksi sen, että nykyään ei kirjoiteta niin kuin ennen, että kirjojen maailma ei ole yhtä rikas ja monivivahteinen kuin ennen. Harvoin he tulevat ajatelleeksi, että maailma, josta täytyy kirjoittaa on toisenlainen luomus: heidän oman henkensä luomus.

4:23 ip.  
Blogger KK said...

Juuri tuota tarkoitin. Karosen valinta kirjan arvostelijaksi ei ole perusteltavissa millään muulla kuin täydellisellä piittaamattomuudella ja halveksunnalla vähänkään uudenlaista kirjallisuus/todellisuus-käsitystä kohtaan.

4:29 ip.  
Anonymous j.p. sipilä said...

HS:n ongelma ja uhka piilee lehden uskottavuudessa. Siellä työskenteliviltä toimittajilta olen usein kuullut, kuinka h___tin tarkka on oltava juttujen kanssa, koska palautetta tulee jatkuvasti... no... sitten käy näin ja alkaa epäilyttämään toimittajien kyky ja jaksaminen. Mutta toisaalta taas: "arvostelija ei puhu vain omasta puolestaan vaan jokaisen puolesta. (...) Siksi hän sanoo, että esine on kaunis. Hän ei tällöin laske esim. sen varaan, että muut ovat nyt yhtä mieltä hänen kanssaan, koska ovat olleet ennenkin, vaan hän vaatii heiltä yksimielisyyttä."
Eli tämän Immanuelin lainauksen perusteella HS:n Karosen kauhistuttava arvio voi tehdä todellista hallaa esikoiskirjailijalle, varsinkin nyt Levosen tapauksessa. En nyt pääse lukemaan HS:ääkään, kun asun vierailla mailla, mutta ilmoitelkaahan, jos oman teokseni arvioini osuu yhtä asiantunteviin käsiin :), sen arvosteleminen HS:ssä olisi kyllä pieni ihme...

6:22 ip.  
Blogger KK said...

Juu, tässä on kok ajan se paradoksi, että tottkai nopea arvio juuri ilmestyneestä (tärkeästä) teoksesta palvelee ennen muuta lehden lukijoita: arvostelu on uutinen.

Mutta Hesarilla on monta muutakin roolia. Tässä tapauksessa nopea arvio selittyy tietysti myös sillä, että lehti on sitoutunut esikoisteosten nopeaan ja laveaankin esittelyyn jo perustamansa esikoisteospalkinnon myötä. Olisi siis aika kummallista, jos se ei esikoisia lainkaan noteeraisi. Asia tietysti mutkistuu, kun ja koska lehti ei kuitenkaan noteeraa kaikkia esikoisia (esimerkiksi Nummelaa tai, saas nähdä, Sipilän poikaa). Pitäisikö lehden julkaista myös ns. also-ran-lista ja perustella lukijoille valintansa?

Ikuisuuskysymys on myös lehden rooli ei ainoastaan lukijoittensa palvelijana, vaan merkittävänä toimijana kirjallisuuden ja kulttuurin kentällä. Siinä sen jokainen teko - myös mainitsematta jättäminen - on merkitykseltään järisyttävä. Oma räksytykseni, jossa on kieltämättä vähän naurettavia ja säälittäviäkin piirteitä, liittyy juuri tähän. Tässä hiljaisuuden, vaikenemisen ja sitä kautta lannistamisen periaatteessa lehdellä on ikiaikaiset perinteet, eikä siinä suhteessa ole odotettavissa suuria muutoksia. Mutta tarkoittaako se, että minun pitäisi lannistua? Ei helkkarissa. Olen sitoutunut nuorempieni tukemiseen ja mielestäni kaikissa toimissani myös pysynyt tuolla linjalla. Miksi lakkaisin nyt?

Sinun kirjasi, JP, sain eilen käsiini. Palannen siihen tarkemmin, kuhan olen sulatellut kokemustani. Ja noteeraan toki, jos Sanomissa tohtivat. Ei kun uutta päin!

6:57 ip.  
Anonymous j.p.sipilä said...

Juuri HS:n kaltaisen lehden rooli Suomen kokoisessa maassa on hankala - varmasti myös tekijöilleen itselleen.

- HS on yleislehti... muistan erään tapauksen, kun olimme toimittajamatkalla täällä hollandiassa päin ja mukana oli lisäkseni "kaksi ns. oikeaa musiikkitoimittajaa ja HS:n ns. yleiskultuuritoimittaja." Tämän erottelun teki HS:n mies itse (vaikka hänen tietämyksensä musiikista oli varmasti vähintään samalla tasolla kuin meidän muiden).

ELI- HS:n tapauksessa on kyse siis siitä, että se ei ole fokusoitunut vain kulttuuriin eikä kulttuurisivuillaan vain kirjallisuuteen, vaan kyseessä on pääpainotteessa uutislehti, jolloin näitä nyt Levosen kohdalle osuneita onnettomuuksia saattaa sattua.

JA- Tämän uutislehden ja sen kulttuurisivujen merkitys Suomessa on vaan käsittämättömän suuri ja tämä tila, joka lehdellä maassamme on, aiheuttaa helposti juuri tämän kaltaisia ongelmia. Toimittajien vastuu on usein suurempi kuin he itse käsittävät, ja siksi heitä pitäisi muistuttaa siitä. (itseltäkin tuppaa välillä unohtumaan ja muutaman kerran olen oikeasti hävennyt kirjoittamiani kritiikkejä musiikki puolella, siis jälkeenpäin).

Mutta - HS ei suinkaan ole ainut tiedotusväline eikä ainut kulttuuria ja kirjallisuutta käsittelevä media. Nytkin täällä verkossa ihan näiden viimeisten päivien aikana on syntynyt muutaman HS:n sivun verran tekstiä sivuuttaen nyt puhuttavasta ongelmasta ja verkkorunoudesta.

Ja kaikkea hyvää täältä Utrechtista, jossa pidän matalaa majaani seuraavat kuusi kuukautta. - yritän hieman nuuhkia hollandialaista runousmaailmaa, josta en vielä mitään ymmärrä...

7:31 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home