Elokuinen elegia

Pihlaja on aloittanut suremisen,
irtoaako lohtu niin kuin lohkare,
taas yksi hengenveto kerrallaan.

Kesällä ei muista harmaan sävyjä,
uskalla katsoa omaan sisimpäänsä.
Ihminen itkee kun keinot on loppu.

Kaivata, huutaa avuksi, nimetä.
Tuuli suuri tukahduttava peite,
sateen sukua ja kiltti sydämelle.

Puhe on ikävästä. Se ei lakkaa.
Tämä ajatusten suloinen virta.
Se ei jätä. Se ei jätä ihan yksin.