Mitä Suomi lukee

Toukokuun myydyimpien kirjojen lista julkaistiin aamun Hesarissa. Kappas vaan, kotimaisen kaunokirjallisuuden kärkikymmenikössä on peräti neljä runoteosta. Ykköstilaa pitää Heli Laaksosen Sulavoi, kolmatta Anna-Mari Kaskisen Kukkani Sinulle, seitsemättä Aholan ja Koskimiehen toimittama Jokatytön runokirja ja kymmenettä Arto Mellerin Runot.

Mikäs siinä, toisinkin voisi olla. En halua ottaa mitään pois mainitun nelikön menestyksestä, mutta toisenlaisella markkinoinnilla, mediarummutuksella ja muulla mielipiteenohjailulla listalle olisi voinut päätyä koko joukko toisia, vähintään yhtä kiintoisia, ällistyttäviä, haastavia, emotionaalisesti koskettavia ja kielenkäytön sovinnaisuuksia kyseenalaistavia runoteoksia tältä keväältä.

Mainitsen muutaman: Eino Santasen ja Saila Susiluodon toimittama antologia Uusi ääni, Silja Järventaustan Patjalla meren yli, Eino Santasen Merihevonen kääntää kylkeään, Juha Kulmalan ?Mitä te odotatte, Katariina Vuorisen Kylmä rintama, Jarkko Tontin Vuosikirja, Johanna Venhon Yhtä juhlaa ja Janne Nummelan Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli.

Esiin nostamani teokset kantavat kyllä omillaankin, ja moni voisi haastaa myös Laaksosen aseman, mutta pointti on se, että suomalainen nykyrunous hakkaa mennen tullen kotimaisen proosan. Se on jännittävää ja uutta. Eikä ole olemassa mitään syytä sille, etteivät sen marginaalit voisi levitä myös keskustaa kohti.