tiistaina, toukokuuta 23, 2006

Kuin rakkautta tai surua

Suomenkielisen Wikipedian artikkeli runoudesta alkaa seuraavasti:
Runous, lyriikka, on kirjallisuuden taidemuoto, jossa kieltä käytetään esteettisesti sen merkityksen ja kieliopillisen korrektiuden sijaan tai lisäksi. Se koostuu suullisista tai kirjallisista töistä, joissa kieltä käytetään eri tavoin kuin proosassa. Kieltä voidaan tiivistää tai muunnella, jolloin se tuo tietyn idean lukijan tai kuuntelijan mieleen tai korvaan; sitä käytetäänkin usein musiikkikappaleissa. Runot usein luottavat mielikuvitukseen, sana-assosiaatioihin ja kielen soinnillisiin ominaisuuksiin.

Runous on vanhin kirjallisuuden laji. Se alkoi suullisena sanataiteena, joka siirtyi yhden runonlaulajan muistista toisen muistiin ja saattoi muuttua matkalla hieman.
Hmmm. Vaikka tekstissä on ilmeisiä puutteita, omalaatuisuuksia, virheitäkin, on yritykselle nostettava hattua. Se on kaikessa kömpelyydessään täysin vastaansanomaton: "jolloin se tuo tietyn idean lukijan tai kuuntelijan mieleen tai korvaan" ja "joka siirtyi yhden runonlaulajan muistista toisen muistiin ja saattoi muuttua matkalla hieman". Wikin luonteeseen kuuluu, ettei tieto ole staattista, vaan se joutuu kaiken aikaa vertaisväen arvioitavaksi ja paranneltavaksi, edelleen tulkittavaksi. Eipä aikaakaan, kun tämäkin varhainen muotoilu katoaa iäksi. Itse en ainakaan heti olisi valmis tai kykenevä sitä korjaamaan, määrittelemään kiveksi sitä mikä päivieni käytännössä osoittautuu virtaavaksi tilaksi. Saa nähdä, kuka uskaltaa, kenessä on wikiä, sillä:
Kirjallisuutta on jokseenkin yhtä hankalaa määritellä lyhyesti mutta tyhjentävästi kuin rakkautta tai surua.

2 Comments:

Blogger Veloena said...

Tyhjentävästi on kyllä hankalaa määritellä yhtään mitään. Ei niiden tarvi edes olla tuollaisia monoliitteja. Määrittele nyt tyhjentävästi vaikka jokin eläinlaji tai vaikkapa atomi. Heti ollaan vaikeuksissa ja pitää listata kilpailevia teorioita ja pian on luiskahdettu realismi-idealismi -kiistaan ja tukkanuottastetaan olio- ja prosessiontologian välillä hutkien teleologiaa aina kun käsiä siihen riittää.

Huohpuuh.

Kannatan täydentävää, en tyhjentävää määrittelemistä.

Siksi runous onkin hyvä jutska: näyttää uudella tavalla. Ei kaikissa yhteyksissään (sillä se on mahdotonta, se ei ole kielen eikä edes sanakirjan tehtävä) vaan muotoilulla, jota en olisi ikinä itse keksinyt.

Vaikka tuo on täydentävä juuri siinä mielessä, ettei mitenkään runoudelle distinktiivinen piirre.

11:43 ip.  
Blogger KK said...

Hämmentävä artkkeli kerta kaikkiaan. Siitä ei voi muuttaa mitään ja siitä voi muuttaa kaiken. Siinä on jotain aivan puhdasta; ikään kuin kirjoittaja olisi katsellut aihettaan yhtä aikaa sisältä ja ulkopuolelta. Minä ainakaan en hentoisi muuttaa siitä mitään, täydentää ehkä. Ehkä on parempikin, että se jää tuollaiseksi. Kaikki yritykset puuttua siihen vaikuttaisivat joka tapauksessa kyynisiltä.

12:12 ap.  

Lähetä kommentti

<< Home