Hakusana: "Sanotaan, että valo"

Päivä on taas minuutteja, tunteja ja vartteja. Jotain silti koko ajan tapahtuu. Sängyllä maatessa ennen tylsän näköinen katto muuttuu eläväksi. Ei nyt. Ei tänään. Silmät siristelevät arkana meluisan yön jäljiltä, liikaa pälyilleinä, katsoneina. Pelänneinä. Sitä toivoo, että oppisi, että jokin muuttuisi ja elämä liikkuisi eteenpäin. Aikaisemmin opitut asiat unohtuvat vauhdissa. Tukahdutetut surut, pieneen tilaan poljetut murheet; kaikki vaan piiloon, itseltäkin. Eikö ikinä todellakaan enää mitään? Sanotaan, että valo ja ihmiset auttavat. Eivät ne ole ystäviä. Jokaisen täytyy tuntea ja tuomita itsensä. Niin minä tein. Valitsin ja menin. Olenko poikkeuksellinen? En vieläkään kadu. Ehkä luulin liikoja, ehkä olin onnekas, silti elämä ei ole muuttunut. Minä olen. Nyt, kun ikkunat ja säleverhot ovat kiinni, valot ja televisio sammutettu, muualla ne ihmiset, jotka tunkeutuvat maailmaan äänillään ja olemassaolollaan, saa hiljaisuutta sisälleen. Vaipuu omaan maailmaan, rauhoittuu, keskittyy, rentoutuu. Väsymys luo kaaosta, kasvattaa ääniä, jotka uudestaan ja uudestaan kyselevät jo aikaisemmin kysyttyjä ja samalla keksivät uusia. Mietityttää, missähän vaiheessa elämä muuttui, milloin alkoi kysymyksiä tulla enemmän kuin toteamuksia? Jotain on tapahtunut. Jotain koko ajan tapahtuu, vaikka ei tapahdukaan. Ei tämä ikinä kai lopu. Ei saa päätänsä ihan tyhjäksi. Kun väsymys menee yli rajatason, muuttuvat unetkin huudoksi. Pelottaa, jos metelissä menettää kuulonsa, koska silloin ei kuule hiljaisuuttakaan. Ei nurmikon vihreys satu enää silmiin, sen väri on haalistunut ikävästä. Vaalentunut, kulunut, odotuksesta väsynyt. Kukkiakin on niin vähän, jotenkin. Perhosia vailla on maailma.