sunnuntaina, maaliskuuta 26, 2006

Otin aikaa,
tunti meni.

7 Comments:

Anonymous pni said...

Mistä otit tämän ajan?

2:32 ip.  
Blogger KK said...

Mietiskelin viisareiden siirtämistä, ajan luonnetta, sanontatapoja. Ei sen kummempaa, saati totta.

4:56 ip.  
Blogger viive said...

Ja mikä oli tuntisi määränpää? Omani kiersi kanssani rannat ja puiston, melkein ympyrän. Sen hännänpää viipyi vielä menomatkaa kun puistonkulmalla erosimme. Sunnuntai-iltapäivä on pitkä matelija.

5:01 ip.  
Blogger viive said...

Ah, tuo. Mutta tippuvat räystäät ovat. Pieniä kylmiä totuuksia päänahassa ja niskassa siitä että kohta vaihtuu aika.

5:04 ip.  
Blogger KK said...

Hyvin luettu. Tuntini, ehkä puolitoista, vei varmaan samaan rantaan, jäälle ja saareen. Törmäilin valosta sokeana, onnessani. Olen vissisti auringon lapsi, syntynyt näihin aikoihin, tunnen omakseni. En keksinyt mitään kuolematonta, mitä nyt nuo omimmat lajini tuossa yllä. Kyllä kannatti, hyvin hurisee, vaikka sitten viiveellä. Paljonkos se pää kestää vippaamatta valoa?

5:16 ip.  
Blogger viive said...

Kyllä se siitä oleentuu, pää, minulla yleensä siinä vaiheessa kun ensimmäiset pisamat ilmestyvät.

Niin, minusta kuolevainen on monin verroin kiinnostavampaa, tällä hetkellä kun elämä puskee läpi kaikista pinnoista.

5:35 ip.  
Blogger KK said...

Juu, omat kuolemattomani on kyllä syytä panna lainausmerkkeihin. Tyydyn mieluummin näihin kuolevaisiin. Kun pintojen läpi on liikennettä, tietää aina elävänsä, olevansa armoitettu.

5:58 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home