Ei se lautapeli

Leevi Lehdon eilinen purkaus Helsingin Sanomain monopoliasemasta osuu naulan kantaan. Se on siksikin tähdellistä luettavaa, että vallitseva pravdalainen tilanne on vallinnut niin pitkään, ettei kolmekymppisten ja sitä nuorempien sukupolvi edes tiedä toisesta.

Avainsana, jota tässä pitäisi korostaa, on lehdistö. Sananvapaus ja yhteiskunnallinen keskustelu eivät ole mahdollisia, jos varteenotettavia lehtiä on vain yksi; niiden toteutuminen edellyttää kokonaista lehtien kirjoa, moniäänisyyttä. (Se, että maassa ilmestyy HS, kaksi iltapäivälehteä ja Seiska, ei riitä lehdistöksi.)

Lehdon esimerkki on kuvaava. Hesari voi jättää jonkin mielestään marginaalisen tapahtuman (kuten esimerkiksi eilisen pohjoismaisen runotapahtuman) noteeraamatta, koska se tietää, ettei kukaan muukaan kiinnitä siihen huomiota. Ihannetilanteessa kuvio menee juuri päinvastoin. Kun lehdistön kesken vallitsee terve kilpailu, kaikki kiirehtivät palvelemaan lukijoitaan, koska yksikään lehti ei halua näyttää toisten silmissä kelvottomalta.

Traagisinta tässä kaikessa on tietysti se, että lehti on itsekin tietoinen ongelmastaan. (Parin viikon takainen Aatos Erkon haastattelu Nyt-liitteessä kannattaisi noteerata Hesarin kulttuurissakin. Jotain on vakavasti pielessä, jos lehden pääomistaja edustaa avarinta katsetta koko konsernissa.) Lehti ei vain pääse pyristelemään irti tilanteestaan ilman muiden apua.

Lehdistöä odotellessa siihen tarvitaan jatkuvasti Lehdon kaltaisia yksityisiä muistuttajia.