Kooda

Päätin sitten Varjofinlandian. Tämä tapahtui noin viikkoa aikaisemmin kuin alunperin oli tarkoitus, mutta kun kohdalle sattui lause, joka sopivasti sitoi yhteen alusta pitäen mukana olleet teemat, katsoin viisaimmaksi lopettaa siihen. Hurja kyytihän se oli. Parin kuukauden nopea isku syvälle suomalaisiin pohjamutiin nosti esiin monia ristiriitaisia tunteita ja yhden selkeän johtopäätöksen. En voinut olla tuntematta suurta myötätuntoa, surua ja muuta mielipahaa kohtaamaani surkeuden äärellä, mutta en myöskään voinut olla ihmettelemättä, kuinka viileästi ja ulkopuolisesti näihin silmissäni viliseviin pahoinvoinnin kuvauksiin saattoi toisinaan suhtautua. Ehkä se oli itsesuojelua, ehkä empaattisten kykyjen puutetta, mene ja tiedä. Mutta sen tiedän, ettei Varjofinlandian perusteella voi tehdä ehdottomia päätelmiä kansakunnassa vallitsevasta ilmapiiristä. Osa blogeihin kirjoitetuista masennuksen, uupumuksen, sairauden, yksinäisyyden ja toivottomuuden kuvauksista on taatusti aitoja ja ne kertovat todellisesta hädästä. Mutta se ei varmastikaan ole koko totuus. Yhtä hyvin olemme saaneet lukea suurenmoisia ilon ja onnen kuvauksia luonnosta, arjesta, lapsista, perhe-elämästä, rakkaudesta ja tunteista ylipäänsä. Suomalainen kevääntulo, yksi blogien lempiaiheista, on kirjattu harvinaisen tarkkaavaisesti, elävästi ja vivahteikkaasti lukemattomien loistavien kirjoittajien toimesta. Huumaantunut luonnonkokemus, ei huumeinen epätoivo, on ollut ehdottomasti kevään suuri, ylivoimainen teema. Valon rinnalla varjot ehkä korostuvat, mutta eivät vallitse. Senpä vuoksi olen taipuvainen siihen tulokseen, ettei Varjofinlandia määrittele Suomea. Mutta jos mistään, se kertoo kyllä jotain suomen kielen tämänhetkisestä kyvystä kuvata tummempia tunteita.

PS. Varjofinlandian perinteessä jatkaa uusi synkeä blogi Kaksi Polkua.