Robert Creeley 1926-2005

Helsinki-ikkuna

Anselm Hollolle

Suomentanut Aki Salmela

Lähde ulos kirkastuneeseen
ulkoilmaan kalpeampaan
kellertävään tilaan jonka se
luo silmän löytää tiensä
harmaantuneeseen puolihämärään koko
matkan mietteliäästi etsien
vilausta kaikesta tuon takaisesta
jämerän punaisen sekä tiili- että
näemmä metallikaton tai korkeamman mustan
takana lempeän mäen jota
katselen päivittäin talonharja tiellä
omalla matkallani taivaaseen.

Sama puuristi, valo laskenut
sen taakse, taakse
päivien itkuisen lopun, "Tarvitsen
jotain tekemistä", se
on jälleen ollut noita muita
juttuja, mitä ulkona on,
meren sotkuinen
lahti, kaupungin hautausmaa, puisto
autioitunut, latistunut näkökulma,
lehdet varisseet värittäneet syksyn
jalkakäytävälle, kadulle, näitten
päivien loppu mutta
yhä tämä majesteettinen valo.

Puut riisuutuneet, pikemminkin varistuneet
lehdiltään, mustat jämerät rungot nousevat
pienempien oksien kuitusotkuiksi, se on
sään ikkuna,
sään erityinen kaiku, täällä
aivan niin kuin tämä paikka, nyt tyhjä,
olisi kerran ollut ovi jonka
saranat olisivat auenneet ilman erityiseen
tyhjyyteen, harmaantuneet, romahtaneet toisaalla,
jalkakäytävien asfalttityhjyys, rivi
lineaarisesti absoluuttisen mustaa metalliaitaa.

Vanha taivas virkistynyt pilvimössöllä
lipuu ikkunankarmien poikki
pehmennetyn harmaat varjostimet ilman
keveys ylös ulos tästä tiheästä korkeasta
järjestelmällisen rakennusryppään
huipusta tai tasaiseksi ylös painetusta tiiletystä
katonreunuksesta rakastan rakastan pienen
maailman turvallisuutta tämän ovenkarmin
takanani yksinkertaisen lasin reunukset kuitenkin
koivujen ilmava ylöspyyhkäys lepää
tasaisena alla kaiken osoituksen julistuksen
täällä pilvien lipuessa niin yksinkertaisesti pois.

Ikkunat nyt syttyneet sulkevat pois
korkeamman pimeän yö on kasvot
kolme silmää paljon kalpeampaa kuin
päivä kasvotusten valon kanssa
sisällä huoneessa saa silmän hei-
jastelemaan näkemään normaalimaailman
yhtenä jälleen ei ulkopuoli tulossa
sisään enempää kuin seinät ja posti-
korttikuvat aseta kasvot poikki
tuon varovaisen pimeän puu ei
ole enää kuin musta reunus
läheiset oksat jotenkin yhä välimailla.

Hän oli tämän heijastelevan
kaiun reunalla maailmat lentäisivät
takaisin ilmaan kuplaksi äkkiä
ilmeinen henkilö joka käveli
istuakseen alas tutunlaisen puron ääreen ja
ajatellakseen hiipuvaa elämäänsä
kaikkea "hiipuvaa elämää" tutajavalla ilmavalla
katsauksella näki sen leijailevan tuon liikkuvan
pimeyden pinnalla reunalla
auringon joka ylittää veden äkkisyvää
hänen omien käsiensä uurteista pintaa
jonkun muun kaikua itsessään.

Yksi neljäkymmentäviisi iltapäivällä punainen
auto pysäköi vasemman käden puolelle
katua ei erottavaa
piirrettä yhä kostea päivä polkupyörä
poikittain tiellä vihreä portti-
käytävä kaarevalla yläikkunalla
mustan muurin takapihareuna
suljetulle kujalle madalletut
ikkunat ja kaksi muuta autoa vihreä
ja sininen pysäköitynä myös ja kilometrejä
ja taas kilometrejä yhä edessään.

Tämä aikainen yhä auringoton aamu jolloin
tuolin kirkaisu kääntyy kissan naukaisuksi
pimeys yhä ulkona ikkunan takana voisi
olla ilmeinen yö kun talo yhä
takanani nukkuen vaikuttaa säkilliseltä läpi-
tunkemattoman tyhjää hiljaisuutta ja tunnen
lasten yhä hengittävän yhä kääntyilevän unissaan
arvoitus on pian saapuva tänne ja rakastettu
keskittää kaiken raskaalla nukkuvalla kädellään
pois jalka työntänyt alas vuodevaatteet tämä
keho näkymätön tuntematon sijoitettuna
yöhön jota tunnen kaikkialla ympärilläni yhä istuen
tässä pienessä joutilaan valon altaassa katsellen
kirjaimia joita sanat koettavat puhua.

Klassinen tyhjyys se
istuu ulkona hierarkisen katon
reuna jonka se
merkitsee haponhienolla
ilmeisen eron reunuksella se
on siellä täällä täällä missä
taivaankorkealla niin korkealla ja ulkona ja missä
se tahtoo olla ei lintuja ei
mikään toinen asia voi
hetkeen sitä häiritä olla
tuon yksinkertaisen tilan takana.

(Lokakuun 15. - Marraskuun 18. 1988)