Auta! Pelasta!

Se ei kuulu mulle
(säv. Knipi, san. Jonna Tervomaa)

Heräsin kun sua muutettiin seinän taa, mun naapuriin
En etunimeäs vieläkään ole päässyt sulta kysymään.
Pari sanaa toisinaan hississä vaihdetaan.
Peität kasvosi kaulaliinaan. En ole päässyt niitä koskaan näkemään
enkä tiedä tahdonkokaan.

Se ei kuulu mulle tietenkään, mutta pahaa unta susta nään
sä kuljet pitkin käytävää.
Ei se kuulu mulle ollenkaan, mut mielestä en silti saa
kun öisin hiljaa laulat Hoosiannaa.

Liikut aina vain harvemmin. Sama vaikka soittaisin.
Sun ovikello on rikki, niinkuin pelkäsinkin.
Ikkunasta sut vielä nään. Olet valmis lähtemään.
Otat askeleen kerrallaan. Mun tekis mieli lähteä sun perään.
Sanoa jotain. Sanoa ihan mitä vaan.

Se ei kuulu mulle tietenkään, mutta pahaa unta susta nään
sä kuljet pitkin käytävää.
Ei se kuulu mulle ollenkaan, mut mielestä en silti saa
kun öisin hiljaa laulat Hoosiannaa.

Merkillinen tapaus, tämä Jonna Tervomaan uusi hitti. Tähän kirjoitettuna laulun sanat vaikuttavat heppoisilta, luonnosmaisilta, fragmentaarisilta. Moni säe ei ole lause ollenkaan, pelkkä puhekielestä napattu tokaisu. Sen sijaan levylle laulettuna J. Tervomaalla on kyky kannatella rytmisesti mahdottoman vaikeita sekvenssejä, kuten J. Leskiseltä lainattu Rakkauden haudalla todisti. Runon sisältö on siinä mitä ei sanota. Kappaleen lumovoima on tullut jo muutaman kerran toteen näytetyksi. Ei ollut ensimmäinen kerta eilen, kun töistä kotiin ajaessani tein varta vasten ylimääräisen lenkin kuullakseni laulun loppuun (sääli vain, että kiiruussa elävillä radioasemilla on taipumus katkaista biisi kesken). Kertosäkeen loppu on oma lukunsa. Sen kaksi viimeistä sanaa on venytetty äärimmilleen, useamman tahdin poikki, miltei käsittämättömäksi. Ja kuitenkin, sanojen sisältö on täysin selvä. Siinä sielu osoittaa sanansa Kristukselle ja huutaa apua, pelastusta, ei kuitenkaan ahdistuneena vaan iloiten. Tervomaan laulua voisi sanoa anakronismiksi keskellä aikaa, jonka arkinen ja virallinen päälitaso yrittää pitää zoloftilla botoxatun pokkansa hinnalla millä hyvänsä ja varsinkin kieltämällä sen, että ihminen on ensisijaisesti henkinen olento, ei eläin eikä äijä. Toisaalta koko laulu on tuon dilemman nerokas kuva: on tuo toinen minä, se puoli meistä, joka asuu naapurissa aivan seinän takana, jonka nimeä emme tunne ja jonka kasvoja emme näe, joka tulee uniimme ja jonka kuulemme laulavan yöt pitkät hoosiannaa. Se ei kuulu mulle on suuri ihme.